Rakastan kirjoittamista. Osaan kirjoittaa. Osaan kirjoittaa kaunista käsialaa, mutta yleensä päivittäisessä elämässä kirjoitan huolimattomasti ja epäselvästi. Muistiinpanoistani en tahdo itsekään saada selvää. En enää muista, alkoiko kiinnostukseni elämäkertakirjoittamiseen siitä, että ajattelin kirjoittaa OMAN elämäkertani. Tällä hetkellä se ei tunnu ajankohtaiselta eikä järkevältä eikä mielenkiintoiselta, saanhan täällä blogissa saattaa elämääni kirjoitettuun muotoon. Sen sijaan olen kiinnostunut vanhempieni – erityisesti isän – muistojen tallentamisesta.
Tajunnanvirtatekniikka
Aloitin isän muistelmat ihan extempore, sen kummemmin suunnittelematta (niinhän kaikki projektini etenevät!) lähinnä tajunnanvirtatekniikalla.
Kerrontatekniikkana tajunnanvirtaa voidaan pitää sisäisen monologin alalajina. Tavallisesti sisäinen monologi esittelee loogisesti etenevän ja yleensä täydellisistä lauseista koostuvan ajatusketjun, kun tajunnanvirta puolestaan on jäsentymättömämpää ja saattaa koostua irrallisista sanoista ja kieliopin rikkovista (esimerkiksi kesken katkeavista) lauseista.[1] Voidaan ajatella, että sisäinen monologi kuvaa ihmisen tietoista mielikuvaa sisäisestä maailmastaan, kun taas tajunnanvirta pyrkii kuvaamaan sisäistä maailmaa matalammalla, esitietoisella tasolla. https://fi.wikipedia.org/wiki/Tajunnanvirta
Elämäkertakirjat
Jo aloittaessani kirjoittamisen hoksasin, että voisi olla hyödyllistä lukea jonkun toisen kirjoittaman elämäkertateoksen. Tai siis kuunnella, koska nykyään kaikki kirjat on tulee tajuntaani kuulokkeitten välityksellä. Ensimmäinen valintani oli Tatiana Elfin omakohtainen tilitys ”Äitinä omalle äidille”.
https://www.bookbeat.com/fi/book/aitina-omalle-aidille-1268174
Tämän kirjan kuunteleminen oli hyvin sykähdyttävää. Jaan kirjoittajan kokemukset, sillä myös oma äitini on kuollut Alzheimerin tautia sairastettuaan. Toisaalta oli hauska todeta, miten samalla lailla olin ajatellut aloittaa historian kirjoittamisen – isovanhempien tarinoista.
Janosin lisää, halusin oppia. Seuraavaksi valitsin juuri ilmestyneen kirjan Anna-Liisa Carlsonin ”Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä”.
https://www.storytel.com/fi/books/rakas-eeva-kilpi-n%C3%A4m%C3%A4-juhlat-jatkuvat-viel%C3%A4-2567293
Tätä teosta lukiessani opin, miten paljon elämäkerta voi ”rönsyillä”. Välillä kirjoittaja kertoo omasta elämästään ja taas palaa Eeva Kilven muistoihin. Tarinassa etenee rinnakkain tämän päivän tapahtumat ja menneet muistelot. Omaan tarinaani lisään samoja elementtejä. Mitä isän ja minun elämässäni juuri nyt tapahtuu, mistä keskustelemme ja mikä isän vointi on tänään.
Kolmas elämkertatarina tuleekin jo paljon lähemmäs. Uusikaupunkilainen Päivi Sappinen on kirjoittanut – ja myös lukenut – kirjan veljestään. ”Pete Poskiparta. Mies ja mieli”.
https://www.storytel.com/fi/books/pete-poskiparta-mies-ja-mieli-2540432
Tätä kirjaa kuuntelen ikään kuin ”teknisenä suorituksena”. Ja tämä on siis todella positiivinen ilmaus. Ihailen Päivin rikasta sanojen käyttöä. Seurailen, miten hän kokoaa veljensä tarinan alkaen vanhempien tarinasta edeten nykypäivään. Kirjassa vilahtelee tuttuja ihmisiä, tuttuja paikkoja ja tuttuja tapahtumia. Tästä kirjasta opin, miten tarinaan voi upottaa ”kainalojuttuja”.
Kainalojuttu on journalismissa käytetty termi, jolla tarkoitetaan varsinaisesta pääartikkelista erotettua ja kuitenkin aiheeseen liittyvää osioita. Kyseessä voi olla joko kirjoittajan oma kommentti aiheeseen liittyen tai lyhyt tietoisku artikkelin varsinaisesta aiheesta. Kainalojuttu sijoitetaan yleensä selvästi erilleen varsinaisesta kirjoituksesta esimerkiksi laatikoinnin tai muun vastaavan tehostekeinon avulla
Tuota termiä käytetään kylläkin lehtijutuista, mutta tarkoitan, että kirjassa hetkeksi irroitetaan huomio päätarinasta ja Päivi selittää esim. miten lama-aika vaikutti uusikaupunkilaisten elämään.
Ahaa! Taas opin uuden ”kikan”. Sain monta ideaa, millä voin rikastaa tarinaani, jotta siitä ei tule vain kronologista kerrontaa edeten tapahtumasta toiseen. Tässä kirjassa Päivi kertoo tarinaa ikäänkuin ulkopuolisena, ei ota kantaa, ei kerro omia mielipiteitään, ei omia muistojaan, vaikka hän ne jakaakin tarinan päähenkilön kanssa. Tähän en taida itse pystyä kirjoittaessani isäni tarinaa? Siitä tullee väistämättä koko perheen tarina. Minunkin.
Seuraavaksi kuuntelemani kirja on Karolina Ramqvistin ”Leipää ja maitoa”. Se on elämäkerta, mutta myös tavallaan ruokakirja. Ja se sivuaa myös syömishäiriö-teemaa. Tästä opin muistelmien kirjoittamisen aivan erilaisesta näkökulmasta. Punaisena lankana näyttäisi olevan ruoka. Ihan aluksi, kun en ollut vielä sanaakaan isästäni kirjoittanut – vain lukenut vanhoja kirjeitä – mieleeni tuli ”äiti”. Voisinko kirjoittaa isäni elämän tarinan siitä näkökulmasta. Aluksi ehkä, mutta tuskin se kantaa koko elämän mittaisen matkan? Tuo valtava määrä kirjeita, mitä tuossa ensimmäisen kuvan arkussa on, on pääasiassa kirjeitä äidille ja äidiltä toiselle. Niin, että siksi…
https://www.storytel.com/fi/books/leip%C3%A4%C3%A4-ja-maitoa-2656843
Nyt alkoi mielenkiintoiset elämäkerrat loppua Storytelliltä, mitä juuri nyt käytän kuunteluun. Yksi kuitenkin löytyy; Antti Järvi kirjoittaa ”Minne katosi Antti Järvi?”
Tässä kirjassa on kiinnostavaa, ei vain sen muistelmien kirjoitustapa, vaan myös varsinainen sisältö. Ja siis en ollekaan väitä, etteikö aiemmin mainitsemissani kirjoissa olisi ollut myöskin kiinnostava sisältö. Mutta tämä kirja kertoo henkilöhistorian lisäksi Suomen historiaa, mikä ei itselleni ole ollenkaan tarpeeksi jäsentynyttä. Tästä kirjasta inspiroidun nimenomaan yleishistoriallisten tapahtumien linkittämisestä. Tulee mieleen, että lähdenkö kirjastosta lainaamaan ”Mitä missä milloin” -kirjoja niiltä vuosilta, mitkä ovat merkityksellisiä isäni elämässä. Iso työ, mutta toisiko se lisäarvoa?
Lisää oppia
Olen oppinut näistä kuuntelemistani kirjoista valtavasti. Mutta sen lisäksi olen googlannut kirjoittajakursseja. Ja löytänytkin. Haluaisin vähintäänkin, että joku ammattilainen lukisi ”kyhäelmääni” sitten kun se on vähän valmiimpi ja antaisi palautetta. Tavoitteenani ei todellakaan ole kirjoittaa kirjaa, vain jonkinlainen nide, mitä oisi helpompi lukea kuin yhteen niitattuja a-nelosia.
Voi olla, että seuraavaksi istun jollain kurssilla oppimassa kirjoittamista, vaikka olenkin lujasti päättänyt, etten ikinä enää mitään opiskele.
Mervi
Huomenta rva Pellavasydän! Olen seurannut kiinnostavaa blogiasi monta vuotta ja sivuasi FB:ssä. Meillä on yhteistä tuo ”käsityöminen” ja nyt olet kiinnostunut ns elämänkertakirjoittamisesta. Minä sain haaveeni kirjoittamisesta toteutumaan tänä keväänä, julkaisin omakustanteena kirjan Me Myttyset -evakkoperheen elämää. Se kertoo monipolvisen perheeni elämästä Tampereella 1940 luvulta alkaen. Minä liityn omilla muistoillani kirjaan 1950, jolloin olin 4- vuotias. Kirjoittamiseeni sain tukea työväenopiston kirjoittajaryhmästä. Tekotapani oli myös tajunnanvirtamaista, ja vasta valmis kirja useampaan kertaan luettuna avasi tekstin sisällön itsellenikin. Kirjan ensimmäinen taitto epäonnistui ja uuden taiton kirjapaketin piti tulla perjantaina, mutta lähettiä ei näkynyt. Odotan maanantaita ja pakettia saapuvaksi. Kannustan sinua aloittamaan kirjoittamisen niistä dokumenteista mitä sinulla on. Ne poikivat itsekseen uutta materiaalia. Hyvää kesän odotusta ja kirjoitusvirettä! T. Rouva Myttynen
Ihanaa, kiitos viestistäsi! Onko tämä ensimmäinen tuotoksesi? Voiko sen jostain saada luettavakseen? Kiinnostaa… Mervi