Eiliseen postaukseeni tuli facebookissa monta kommenttia, kiitos niistä. Koska linkitän postauksen sinne, monesti käy niin, että lukija katsoo vain kuvan ja lyhyen selostukseni, muttei klikkaa tänne blogiin ja ymmärrän sen. Ongelma on – joskus – siinä, että tulee väärinkäsityksiä. Niin kävi muutamassa tapauksessa eilenkin. Nyt kerron, miten ompelutyöni riippuu siitä, teenkö itselle vai asiakkaalle.
Kirjoitin linkin oheen näin: ”Ei uskoisi ammattitaitoisen ompelijan tuotoksiksi…” Joku lukija tulkitsi tuon lauseen niin, että moitin jonkun toisen ompelijan työtä ja närkästyi siitä. Kaikki eivät siis ymmärtäneet itseironiaani. Vai sarkasmiako se on? En ikinä antaisi palautetta saamastani työstä tai tuotteesta facebookissa, vaan tarvittaessa uskallan sanoa sen suoraan tuotteen tarjoajalle.
Kun teen itselleni
Olen teinitytöstä asti tehnyt vaatteita itselleni. Vasta muutama vuosi sitten kävin siihen koulun, kun suoritin mittatilausompelijan keskiasteen tutkinnon. Halusin oppia sen, miten asiat oikeasti kuuluu tehdä.
Osaan pääsääntöisesti vaatteen valmistuksen ja myös sen korjauksen. Työssäni omassa yrityksessäni teen vain korjausompelua, en enää valmista vaatteita. Koska olen hätäinen luonne, enkä ole tähän eläkeikään mennessä oppinut, että aikaa on ja voin ”nauttia matkasta eikä vain päämäärästä”, itselleni tehdessä saatan helposti hutiloida.
Mitä se hutilointi sitten on?
- Sitä, että haluan nopeasti valmista. Palan halusta nähdä, miten vaate istuu ja miltä se näyttää.
- Sitä, etten ole tarkka langan juuri oikeasta väristä. Aloittaessani 50 vuotta sitten minulla oli ehkä musta ja valkoinen lanka ja niillä pärjäsin.
- Sitä, etten välttämättä tee saumojen huolitteluja
- Sitä, että saatan ommella trikoovaatteen päärmeet siksakilla, jos en viitsi vaihtaa koneen neulaa ommellakseni kaksoitikkauksen.
- Sitä, että korjaus on tehty hutiloiden, mutta jos tiedän, ettei se näy päälleppäin, ei se minua haittaa.
- Sitä, että ompeluhuone on työn jäljiltä huiskinhaiskin, koska en malta laittaa tavaroita paikoilleen. Sitten siivoan, kun työ on valmis.
- Joku toinen ei pitäisi työtäni hutilointina, eivätkä kaikki taas ymmärrä, että osaan nauraa itselleni ja joskus suurentelen virheitäni.
Otin kuvat päälläni olevasta tunikasta, jonka olin viime viikolla ommellut itselleni. Saumat ommeltu siksakilla, samoin päärmeet. Huolitteluja en ole tehnyt, kun kokemukseni kertoo, että näinkin saumat kestävät. Mottoni voisi olla ”ei se niin nuukaa, kunhan päälleppäin näyttää hyvältä”. Tunika on ihana pitää ja minusta kauniskin.
Kun teen asiakkaalle
Olen äärimmäisen tarkka siitä, että asiakkaani on tyytyväinen työni tulokseen. Puran vaikka kuinka monta kertaa tai käytän aikaa tuplasti, että lopputulos kestää tarkastelun. Tiedän, että asiakas on tyytyväinen, kun hän tulee uudelleen ja uudelleen…
Kun teen teatterille
Kaikkein eniten rakastan ompelutöitä, jotka teen teatterille. Saan käyttää luovuutta ja etsiä poikkeuksellisia materiaaleja kaapeistani ja kierrätyksestä ja saan luvan tiestä kiertää kirpputoreila. Teatteripuvustuksen pitää olla ehdottomasti kulutusta kestävää, mutta kukaan ei tarkastele saumoja, miten ne on rakennettu. Jopa 20 vuotta sitten ompelemani vaatteet ovat edelleen käytössä.
Tässä keskeneräisestä projektista, joka tulee ensi kesänä Lentävän Lokin kesäteatteriin. Niskavuoren Loviisan hääpuvun alaosa. Essu on myös Loviisalle. Hääpuvun tekemiseen tarvittiin kloritilla valkaistua lakanaa, kierrätyksestä löytynyttä pöytäliinaa ja brodyyriä omista varastoista.
Teatteria varten napit korvataan tarranauhoilla, jotta pukeminen onnistuu nopeammin. Hameissa suositaan kuminauhaa, vetoketjun vetämiseen ei ole aikaa. Kuvaavaa oli ensimmäistä kertaa tässä teatterissa näyttelevän kommentti, kun hän katseli hamettaan ja tuumi: ”PItäisköhän tämä silittää?” Me muut nauroimme, sillä tiesimme, missä oloissa pukujen vaihto teatterilla tapahtuu. Ne eivät todellakaan riipu nätisti henkareilla, vaan ovat nauloihin ripustettuna ja varmasti ryppyisiä. Toisissa teattereissa on erilaiset olosuhteet, mutta meillä näin…
Valokuvaamisessa tulee myös hyvin esille hätäinen luonteeni. Räpsin kuvia miten kuten – kunhan tulee äkkiä valmista.
Voinko muuttua?
Elämäntilanteeni on vihdoinkin sellainen, että minulla on aikaa! Nyt olen opetellut olemaan kärsivällisempi. Monta kertaa toistan itselleni, ettei asioitten tarvitse valmistua nopeasti. Voisin nauttia TEKEMISESTÄ, eikä vain VALMISTUMISESTA.
Silti minusta tuntuu, ettei luonnettaan voi helposti muuttaa
Mervi