Minulle marraskuu on mukava kuukausi. Molemmat lapseni ovat syntyneet marraskuussa. Muistan tarkalleen sen aurinkoisen päivän marraskuussa; on pikkupakkanen, hiukan lunta maassa ja olen juuri jäänyt äitiyslomalle. Olen pienellä kävelyllä. Mieleni täyttää iloinen odotus. Tätä lasta on kaivattu. Seitsemän vuotta olimme naimisissa, mutta emme voineet ajatellakaan lasta, sillä jouduin käyttämään vahvoja särkylääkkeitä. Nyt, 25 vuotiaana, olin saanut ensimmäisen lonkan keinonivelen ja lapsi voisi tulla.
Esikoiseni syntyi kolme viikkoa etuajassa ja tämä aiheutti paljon huolta jo synnytyslaitoksella. Kaikki oli kuitenkin hyvin, kunhan ennenaikaisuuteen liittyvä keltaisuus lopulta hävisi ja lääkäri oli pyynnöstäni tutkinut lonkat perusteellisesti, jotta voin olla varma, ettei minun synnynnäinen lonkkavikani olisi perinnöllistä.
Rakastin tätä lasta ja halusin olla hänelle hyvä äiti, niinkuin kaikki äidit haluavat. Muistan mahtipontisen ajatukseni, että opettelen olemaan avoin ja luon tähän lapseen niin läheisen suhteen, että murrosiässä MEILLE ei tule ongelmia. Suuret oli luulot. En kyennyt olemaan tälle lapselle oikeanlainen äiti. Hänellä oli vahva tarve ottaa etäisyyttä.
Tänään, senioreittein jumpassa tuli puhetta jouluvalmisteluista. Vieressäni istunut vanhempi nainen sanoi, ettei ole mitään jouluvalmisteluja, kun ei ole lapsenlapsia. Kysyin, onko hänellä lapsia. ”On ollut kaksi tytärtä, mutta toinen on kuollut.” Minä kerroin, että niin minullakin on kaksi, mutta toinen ei halua pitää mitään yhteyttä kotiin. Hetkeksi jäin miettimään äitien luopumisen tuskaa…
Emme omista lapsiamme. Jokainen äiti tietää, että lapsista on luovuttava, tavalla ja toisella. Moni vuodattaa kyyneleitä, kun lapsi lähtee päiväkotiin ja vähän enemmän, kun hän menee kouluun ja lopulta lähtee pois kotoa. Se on luonnollista. Siteet lapseen voivat jäädä siitä huolimatta läheisiksi, mutta joskus ne katkeavat. Aina vanhemmat eivät voi vaikuttaa tilanteisiin. Minä en voi.
Tänään esikoiseni ehkä juhlii syntymäpäiväänsä. En tiedä missä ja kenen kanssa. En saa yhteyttä, en tiedä elämästään mitään, mutta toivon hänelle aurinkoa ja iloa tähän marraskuiseen päivään!
äiti
Olen aiemminkin kirjoittanut tänne blogiin näistä riipaisevista tunnelmistani.