Olen muutaman postauksen aiemminkin kirjoittanut liikunnasta. Olen syntynyt lonkkavammaisena, enkä ole koskaan pystynyt juoksemaan. Olen ainakin aikuisikäisenä AINA vihannut liikuntaa. Olen jopa vältellyt sitä. Koska minulle on tehty yli 20 lonkkaleikkausta, olen joutunut pakosta fysioterapeuttien komennon alaiseksi tämän tästä – aina leikkausten jälkeen. Saan vieläkin tuntuman niihin päiviin, kun sairaalassa ovi aukesi ja fysioterapeutti astui huoneeseen. Hui! ja Hyi! Jumppaaminen ei tuntunut kivalta, koskaan.
Noin vuosi sitten astuin sisareni pakottamana kuntosalille – ja jäin koukkuun. Koskaan – ei siis KOSKAAN – mikään kehollinen parantamisyritys ole kestänyt vuotta… Kyllästyn hyvin pian ja yleensä sen vuoksi, ettei tuloksia ala näkyä tarpeeksi nopeasti. Tämä koskaa sekä liikuntaa että ”laihdutuskuureja” tai mitä tahansa elämäntaparemonttia.
Nyt olen vuoden verran kuntoillut. Ja nähnyt tuloksia. Ja tuntenut nuo tulokset kehossani. Ja alkanut sietämään jumppaa. Vieläkään en siitä nauti.
Aluksi vähän hapuilin sen kanssa, että mitä liikuntaa alan harrastaa. Muutamia juttuja on jäänyt pois ja toisia on tullut tilalle. Viikko-ohjelmani on nyt vakiintunut tällaiseksi:
Maanantaina senioreitten tuolijumppa
Keskiviikkona kuntosali
Perjantaina vesijumppa
Välipäiviä tarvitaan palautumiseen
Tämä tahti sopii minulle mainiosti, sillä tarvitsen nuo välipäivät. Esimerkiksi viime maanantaina tuolijumpassa tehtiin uusia liikkeitä käsivarsille. Tein ne oikein, oikein, tehokkaasti. Ja tiistaina olkavarret olivat kipeät. Siis ne lihakset. SE tuntui hyvältä. Jumppa ei ollut turhaa, vaikkei liikkeet kovin merkillisiä olleetkaan. Keskiviikkona tunsin työpäivän jälkeen (olin istunut ompelukoneen ääressä huonossa asennossa) selkäkipua, mutta myös nilkkani äityi jostian kumman syystä kipeäksi. Harmillisesti se välillä petti alta, joten jouduin kävelemään todella varovaisesti. En kuitenkaan antanut itselleni lupaa jäädä pois kuntosalilta ja vaikken kuntopyörää pystynytkään polkemaan – yritin kyllä – tein muut liikkeet tehokkaasti.
Kuntosalille olen IHAN ITSE vapaaehtoisesti pyytänyt fysioterapeutin katsomaan liikkeeni ja saanut hänen ”siunauksensa”. Liikkeet on aivan ilmeisesti suunniteltu hyvin, sillä en ole salin jälkeen mitenkään erityisen kipeä. Taitaa olla niin, että kullekin liikkeelle on ”vastaliike”. Kuitenkin olen pystynyt vuodessa lisäämään painoja huomattavasti, joten kehitystä tapahtuu!
Perjantaina menemme mieheni kanssa uimahallille, hän kuntosalille ja minä altaalle. Inhoan kylmää vettä ja liukkaita lattioita, mutta menen silti, sillä tiedän, että se on hyödyllistä. En juurikaan vie altaalla tilaa, seison hyvin pienellä alalla ja teen omat liikkeet huomioiden koko kropan. Eilenkin jouduin himmaamaan, sillä saan todella helposti suonenvetoja. Suunnittelen liikkeet niin, että aina yksi lihasryhmä joutuu välillä lepoon. Lauantaina kroppani yleensä kertoo, että jotain outoa on tehty.
Jumpata voi kotonakin
Näiden säännöllisesti toistuvien kotoa-pois-tapahtuvien kuntoilujen lomassa jumppaan myös kotona. Sängyssä teen herättelevän aamujumpan, mikä mukavasti saa veren kiertämään ja liikkeelle lähtö on helpompaa. Telkkaria katsoessa teen jalkalihasliikkeitä ja sängyn vieressä on yksi stepperi, toisenlainen kylpyhuoneessa. Naamarasvojen kuivumista odotellessa teen porrasnousuja steppilaudan kanssa. Kahvin valmistumista odotellessa voin tehdä syväkyykkyjä tiskipöydästä kiinni pitäen. Tuolilta ylös-alas-nousuja voi tehdä melkein missä vain.
Tämä steppilauta on mun ensimmäinen kuntoilulaite! Muistan, miten hankalaa oli vuosi sitten nousta tälle. Vasen lonkkani on todella huono, siellä lienee lihaksia viottunut lopullisestikin, mutta herättelen niitä sinnikkäästi. Ensin jouduin käsillä nostamaan itseäni, mutta nyt porrasnousu sujuu jo huomattavasti kevyemmin. Odottelen aikaa, että saan kaapin perältä etsiä tähän korotukset…
Kylpyhuoneessa on tällainen ikivanha stepperi, joka on erinomainen minun jalkojeni vahvistamiseksi. Ensin jouduin käyttämään kyynärsauvaa apuna, sitten jätin sen pois, mutta pidin ovenkarmeista kiinni. Nyt pystyn hi-taas-ti polkemaan ilman käsien apua. Inhottavaa, mutta palkitsevaa.
Sängyn vieressä on nämä vaatimattomat välineet. Tuota isointa kuulunee käyttää makuultaan vatsalihaksiin (?) mutta minä istun ja poljen sitä. Ai,ai, kun tuntuu makealta lonkan lihaksissa. Violetilla kuminauhavehkeellä saa käsivarsille liikettä ja tuolla puisella yritän saada jääkylmissä varpaissani veren kiertämään.
Kun innostuu, mahdollisuuksia näkee siellä ja täällä. Netti pursuaa erilaisia välineitä ja maksullisia ohjelmia. Yritän välttää turhia ja keskittyä niihin, mistä minulle on oikeasti hyötyä. Näiden laitteiden kanssa jumppaamisen lisäksi käyn pienillä kävelylenkeillä kun kadut on vihdoin sulaneet. Pystyn hyvin kävelemään reilun kilometrin, kunhan otan kaksi kyynärsauvaa käyttöön.
Vain itseään voi muuttaa, mutta suosittelen!
Tiedän, että jokaisen pitää itse löytää liikunnan ilo – tai ainakin sen hyöty, mutta yritän kuitenkin saada vanhaa isääni innostumaan edes vähän liikkumaan. Ikäihmiselle se olisi vielä tärkeämpää. Tai noh, ikäihminen taidan olla itsekin ja aivan viime hetkillä tarttunut tähän hyödylliseen elämäntapamuutokseen. Nyt kun isäni asuu vähän aikaa meidän yläkerrassa oman asuntonsa remontin vuoksi, käyn hänen luonaan tuolijumppaamassa ja olen saanut hänet myös kanssani kuntosalille.
Suosittelen jokaiselle. Aloita pienin askelin, tee suunnitelma ja aseta tavoite.
JA SITTEN PIDÄ KIINNI SUUNNITELMASTA! Jos miettisin maanantaina, keskiviikkona tai perjantaina, että HUVITTAAKO lähteä, ei varmaankaan tulisi lähdettyä. En mieti, en kuulostele ilmaa enkä vointia, lähden aina.
Kerron myöhemmin, miten seuraan tuloksia ja mitä tapahtuu syömisten suhteen…
Mervi