Te tiedätte, miten inhoan liikkumista. Nyt maanantaisista uimahallireissuista on tullut jo melkein rutiinia. En enää koe menettäväni vapaa-aikaani sinne lähtemällä, vaan ajattelen aamusta alkaen, että uimahalliin mennään….
Tänään – ei kun kelloon katsottuani totean, että eilen – reissu oli tosi surkea. Minulla oli uusi uimapuku ja se tuntui hyvältä (tunsin oloni jollain lailla ”puetuksi”) mutta silti kärsin joka suhteessa.
Keli oli liukas ja vain askel askeleelta varovasti hiipien pääsin autolle. Sitten kun saavuin pesuhuoneeseen, joku pikkulikka tokaisi äidilleen, että ”ihan hirveen vanha mummo!” Siinä meni kyllä fiilikset loristen alas viemäriin. Altaalle mennessäni toinen keppini liukastui ja vain vaivoin sain tasapainoiltua horjahdukseni takaisin. Senjälkeen pelottikin hurjasti ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa.
Koko reissu tuntui äärettömän rankalta. Jokainen askel painoi kuin olisi ollut tuhannen kilon puntit jaloissa.
Kotiin päästyäni sain viestin, että minua oli odotettu…. Olin siis unohtanut koulutuspalaverin, johon olin luvannut mennä. Ei olisi siis alun alkaenkaan pitänyt lähteä uimahallille. Ensi kerralla mietin kaksi kertaa!
**********
Jatkuu aamulla: Tämäkin päivä tuntuu tahmealta. Aamulla heräsin tekstiviestiin, jolla ilmoitettiin, etten tänään saakaan avustajaa. Kolmen tunnin sessiolle oli jo tarkat suunnitelmat ja olisin NIIN tarvinnut apua. Yksin ollen en saa pakettia postiin, en postista tullut laatikkoa purettua, en pudonneita lankakeriä paikoilleen…. Lisäksi meidän oli tarkoitus tehdä yhdessä yksi tilaustyö, johon en yksin kykene.
Jalatkin tuntuvat lyijynraskailta. Plääh! Mutta asiakkaat palvellaan hymyssä suin…
Mervi