Eilisen kohdalla kalenterissa luki ”1. adventtisunnuntai”. Meillä saattaa olla kovinkin erilaisia tapoja viettää 1. Adventtia. Perinteisesti sytytetään yksi kynttilä, käydään ehkä kirkossa ja lauletaan hoosianna komeasti. Ikkunoille ilmestyvät tähdet, kynttilät, enkelit ja tontutkin saattavat löytää tiensäkotehin. Avataan ensimmäinen luukku joulukalenterista. Tai joulukalentereista, kun aikuisillekin on omansa..
Minun lapsuuskodissani oli itse tehtyjä paperienkeleitä ja itsevalettuja kynttilöitä, mutta tonttuja ei isäni hyväksynyt.
Tunteista vaiettiin – syyllistettiin
Meillä ei ollut tapana puhua tunteista. Oikeat tunteet, hyvät tunteet ehkä näkyivätkin, mutta ”negatiiviset tunteet” kiellettiin – ne hillittiin ja kätkettiin. Kiukutella ei saanut, vanhempia toteltiin ja oltiin hiljaa, näkmättömiä ja kilttejä.
Minä taisin olla n. 7-vuotias kun päätin, etten lähde kirkkoon, olkoon vaan vaikka mikä adventti. Siitä tuli riita, luulen, että jäin yksin kotiin. Kun äiti tuli tilaisuudesta kotiin, minulla oli edessä läksytys! Äitini oli kovasti loukkaantunut, kun olin pilannut hänen Hoosiansa!
vielä 60 vuoden jälkeenkin saan tuntuman tuohon fiilikseen, syyllisyyteen. Minä, pieni tyttönen, olin syypää äidin pilalle menneeseen hoosianna-fiilikseen. Kukaan ei tietenkään kysynyt, mitä minä olisin halunnut, tai että tuliko minulle paha mieli. Olin vaan ilkeä.
Se oli tuon ajan hengen mukaista kasvatusta. En ollenkaan väitä, etteikö äitini olisi tarkoittanut hyvin kasvattaa ja voin kuvitella, että hänestä olisi ollut ihanteellista, kun me koko perhe olisimme istuneet kirkon penkissä ja laulaneet hoosiannaa. Juhlallista! Mutta kakara oli mennyt pilaamaan juhlan.
Hoosianna tänään
Kuuntelin kotona radiosta 1. adventin jumalanpalveluksen. Pappi ottikin hoosianna-termin ”maalliseen” kontekstiin: pitkän juoksulenkin aikana jalat huutaa hoosiannaa, terveys voi huutaa hoosiannaa jne… Jeesusta hän ei muistaakseni maininnut ollenkaan.
Tänäkään vuona en ollut laulamassa hoosiannaa. Eikä sitä omassa seurakunnassani kuulemma laulettukaan – ei edes erityispyynnöstä – kun ei ollut säestäjää. Mutta ei minua myöskään ollut pyydetty säestäjäksi.
Mielensä voi pahoittaa monesta asiasta: lapsen huonosta käytöksestä, syyllistämisestä, perinteitten hylkäämisestä, ulkopuolelle jättämisestä ja vaikka siitä, että ”mikään ei ole enää niinkuin ennen. Kyllä silloin oli asiat niin paljon paremmin! Mutta oliko?
No mutta, tämän pienen ikävän muiston aion nyt jättää taakseni. Ehkä ensi vuonna 1. adventtina taas muistan, miten häijy lapsi olen ollut, mutta nyt aion viettää mukavan viikon jouluvalmisteluja mietiskellen ja pikkuhiljaa askareita suorittaen – ettei tulisi kiire!
Sinullekkin toivotan ihanaa joulun odotusta. Mutta toki voit kertoa omia lapsuusmuistojasi.
Mervi