Tykkään kirjoittamisesta, mutten ole koskaan haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Eikä siitä ole nytkään kysymys, mutta vähän isommasta projektista kuitenkin. Kaikki sai alkunsa pienestä. Serkkuni toi minulle kansion, jossa oli vanhoja kirjeitä sukuni vaiheilta. Ne olivat niin hätkähdyttäviä, että päätin alkaa kirjoittaa. Kirjeet liittyvät isäni elämään ja halusin kirjoittaa hänen elämäkertansa – aika mahtipontinen ajatus. En kylläkään tuossa vaiheessa ajatellut muuta kuin jonkin ”läpyskän” a-nelosia sukulaisten luettavaksi. Nyt, kun olen kaiken aineiston ainakin selannut läpi, tiedän, että kyllä näistä kirjeistä elämäkerta syntyy, lyhyt tai pidempi versio.
Kirjeitä löytyi toisaalta vielä enemmän ja vielä kolmaskin erä. Nyt aineistoa tuntui olevan jo liikaakin. Pyörittelin sekaisin olevia, eri henkilöiden kirjoittamia kirjeitä ja sain ne vielä enemmän sekaisin. Ja jos sainkin johonkin järjestykseen, pudotin laatikon ja taas oli kaikki levällään.
Yli vuosi on kulunut tuosta alusta ja nyt vasta on kirjeet laitettu aikajärjestykseen ja mappeihin. Kirjeitä on 9 mapillista. En ole laskenut, mutta monta sataa niitä on.
Innostuin kesällä osallistumaan kahdelle kirjoituskurssille. Toinen oli Helsingin kesäyliopiston verkkokurssi, josta sain valtavasti oppia sekä opettajan luennoista, toisten osallistujien kirjoituksista että myös itse saamastani palautteesta.
Toinen kurssi ei sisältänyt ”opetusta”, vaan viikoittain annettuja kotitehtäviä ja niistä saamamme palautteen.
Osaanpa sittenkin!
Tuolla kurssilla tuli eteeni harjoitus, jossa tarvittiin mielikuvitusta. Olin lähestulkoon kauhuissani, sillä minähän en osaa kirjoittaa fiktiota. Halusin kuitenkin ”suorittaa” kaikki tehtävät ja niinpä jouduin toistuvasti ylittämään itseni. Oli haastavaa kirjoittaa aiheesta, josta en alkuun tuntenut saavani mitään irti, mutta lopulta sainkin puristettua tarinan. Totesin, että osaan sittenkin kirjoittaa täysin keksittyä eli fiktiokin onnistuu – faktaa olen aina tiennyt osaavani kirjoittaa.
Nyt, kun luen vuosi sitten aloittamaani kirjoitelmaa, totean sen aika…. hmmm…. kököksi.
En vielä tiedä, miten laaja isäni elämäkerrasta tulee, mutta aion saattaa sen luettavaan muotoon. Olen haastatellut isääni, mutta meidän molempien muisti ei ole enää entisellään, joten joudun enimmäkseen turvautumaan tuohon kirjeenvaihtoaineistoon.
Tietoa löytyy, kunhan osaa etsiä
En siis tee sukututkimusta. Silti joudun joitain tietoja etsimään netistä ja vaikkapa rautatiemuseosta. Tuli eteeni yksityiskohta, jonka halusin kirjoittaa, nimittäin vuoden 1942 junien aikataulut. Loppujen lopuksi uskalsin lähettää kyselyn rautatiemuseoon vaikkakin arvellen, ettei sellaista tietoa enää löydy. Kuitenkin joku ystävällinen ihminen siellä otti asiasta selvää ja nyt minä tiedän, miten Pohjanmaalta tultiin junalla Varsinais-Suomeen.
Oppiakseni olen kuunnellut valtavasti äänikirjoja. Lähes kaikki BookBeatin elämäkerrat. Olen oppinut niistä valtavasti eri tapoja kirjoittaa oma tai toisen elämäkerta.
Jos ei muista?
Omaa elämäkertaani en ehkä pysty koskaan kirjoittamaan, koska en muista mitään. Oikeasti. Tässä yksi näyte kesän kirjoitusharjoituksista. PIti kuvailla lapsuuskotia. Toiset muistavat huoneet, tapetit, värit, matonraidatkin ja minä en mitään.
En ole mistään kotoisin, eikä minulla ole lapsuuskotia, jonka muistaisin.
Istuimme keittiön pöydän ääressä, muistisairas isäni ja minä ja toteamme, ettemme kumpikaan muista yhtään ainutta yksityiskohtaa kodeista, joissa olemme perheenä asuneet.
Vastasyntyneenä tyrvääläisenä minut kiikuttettiin ensimmäiseen kotii Vammalan (nyk. Sastamala) Lantulan kyläkoulun opettajain asuntolaan, toiseen niistä kahdesta. Isä yrittää piirtää pohjapiirrosta, mutta ei, ei hän muista, oliko keittiötä ollenkaan. Yritin auttaa muistiaan kysymällä, missähän vauva kylvetettiin. Niinkin merkittävä tapaus on pyyhkiytynyt pois muististaan.
Toinen opettajan virka isälläni oli Keuruulla ja siellä asuimme kolmessa eri osoitteessa, ensin Otavan kirjapainon asuntolassa ja keskustan liiketalossa, kunnes pääsimme muuttamaan uuden kansalaiskoulun vastarakennettuun opettajien asuinkerrostaloon. Täältä aloitin koulutieni, mutta en muista kodistamme mitään – vain pari mustavalkoista valokuvaa kertoo minimalistisesta sisustuksesta. Kun isä yrittää hahmottaa huoneita paperille, hän piirtää koko kerrostalon.
Vuonna 1967 muutimme Nurmijärvelle, taas koulujen yhteydessä olevaan opettajien rivitaloon. Ainut muistoni tästä asunnosta on talviset saunareissut. Talon päädyssä oli sauna ja sieltä sukelsimme ilkisinmolkisin lumeen kieriskelemään. Muutama vuosi sitten kävimme katsastamassa tämän talon ja oli ikävä huomata, miten pian arvattavasti huonosti ja halvalla rakennettu talo rapistuu. Taisi olla jo pois asuinkäytöstä.
Seuraava muuttomatka oli todella pitkä. Hyrynsalmellakin meitä odotti kunnan virkamiesten asunto. Meille oli osoitettu pieni, kun taas yksinäiselle hammaslääkärille iso huoneisto. Vaihto onnistui ja saimme jopa kylpyammeen. Vain kaksi vuotta, ja taas pakattiin 5 henkinen perhe muuttoautoon. Tällä kertaa Kuoreveden Halliin. Vaikka vain kaksi vuotta olimme täälläkin, ehdimme kuitenkin kerran vaihtaa asuntoa, rivitalosta toiseen.
Olin jo teini-ikäinen muuttaessamme Vammalaan, mutta edelleenkään en muista asunnoista mitään yksityiskohtia. Ensin asuimme vuokralla kerrostalossa järven rannalla ja sitten isä osti rintamamiestalon Kosionkadulta. Tässä talossa äitini oli asunut ennen naimisiinmenoaan. Isä remontoi talon, mutta emme siinäkään kahta vuotta kauemmin asuneet, kun taas muutimme. Nyt Uuteenkaupunkiin. Hetken asuimme vuokralla asunnossa, jossa ei ollut edes lämmintä vettä, kunnes ostettiin omakotitalo. Ja sinne päättyikin minun lapsuuteni. Huoneesta, jossa vähän aikaa sitten oli isänisä kuollut, muutin tuoreena ylioppilaana ja vasta vihittynä aviovaimona puolison kanssa yhteen. Lapsuuteni vietin siis seitsemällä eri paikkakunnalla ja 12 eri asunnossa, joista yhdestäkään minulle ei ole muistikuvaa edes huoneitten lukumäärästä.
Aika huono muisti minulla onkin. Jotenkin alkoi kaihertaa tätä kirijoittaessani, että enkös olekin aihetta jo käsitellyt? Totta tosiaan, täällähän tuota alkuvaihetta olenkin jo sepustanut.
Mervi