Minulle mittatilausompelijakoulutus oli käänteen tekevä, vaikka siitä viimeiseksi jäikin paha mieli. Aloittaessani syksyllä 2019 olin masentunut ja vietin vapaa-aikani peiton alla. Koulutusta oli ma ja ti illalla klo 17-21. Lähdimme avustajan kanssa kotoa klo 15.30 ja olin takaisin kotisohvalla kympin uutisiksi. Viikonloppuisin tein annettuja kotitehtäviä. Aika kultaa muistot, mutta sellainen mielikuva jäi, että oli aina kiva lähteä. Toki nuo reissut oli mulle haastavia, jouduin ottamaan moninkertaisen lääkityksen, että selvisin kivuista.
Kuten edellisessä postauksessa kerroin, ryhmä oli kiva, ne ihmiset siellä. Kukaan ei arvostellut ja saatoin minäkin isona ihmisenä olla oma itseni kaikkine kiloineni ja isoine mittoineni.
Osasin ommella jo mennessäni kurssille. Olin omassa yrityksessäni tehnyt korjausompelua ja valmistanut mm. pellavatunikamalliston. Teini-ikäisestä alkaen olen tehnyt vaatteita itselleni. Se, mihin jouduin joka koulutyössä kiinnittämään erityistä huomiota, oli (ja on edelleen) työn huolellisuus. Jos teen itselleni, olen aikamoinen ”krympräätäli”. Hossotan äkkiä valmiiksi. Jos toiset, pienikokoiset opiskelijat, laskivat millimetrejä kaavoja piirtäessään, minä leikkasin summanmutikassa noin suurinpiirtein. Sentti tai kaksi sinne tai tänne ei merkitse tässä kropassa mitään…
Näyttötyöt piti olla siistiä työtä, ompeleet tasapitkiä ja samalla langalla.Opin myös käyttämään tarvittavia merkintöjä; hakit ja keskietu helpottavat ompelemista ja sovittamista. Opettelin jopa harsimaan. Hihan istuttaminen on huomattavasti helpompaa, kun keskikohta on harsittu erottuvalla langalla. Opin istuttamaan hihan kauniisti ja käyttämään kuulavanua.
Lisää pieniä yksityiskohtia, mitä opin: paksummista kankaista kaulusta tehdessä pitää alakaulus olla isompi kuin päällikaulus, jotta kääntymiselle on tilaa. Osaan tehdä herrainkauluksen, josta sain kehuja, se oli millilleen…
Olen aina vältellyt taskujen ompelemista ja sehän nytkin osoittautui kompastuskiveksi. Harjoitustaskut onnistuivat mainiosti, mutta ilmeisesti paniikki aiheuttaa sen, että ehjään kankaaseen tehtävä läppätasku ei onnistu. Opin siis sen, että aina kannattaa ensin harjoitella. Ja ennenkaikkea ”opin” sen, etten kaikkea osaa…
Olen jo ennen koulutusta tehnyt trikootunikoita ja -housuja, joten varsinaisesti niissä ei tullut mitään uutta. Mutta opin kuitenkin hivenen kärsivällisyyttä muokata ja tehdä paremmaksi. Usein käy niin, että jos joku ei heti onnistu, heitän sen nurkkaan ajatuksella ”teen toisen paremman”. Ostin valmiin tunikan kaavan ja sen kanssa näin todella paljon vaivaa, että sain itselleni täydellisesti istuvan vaatteen. Tässä ratkaisi nimenomaan hakkien käyttö.
Opin myös välisilitysten tärkeyden ja kovikekankaiden/tukikankaiden käytön. Ja ihan ensimmäinen oppi oli teollisuusompelukoneiden käyttö. Se pelotti ensin kovasti. Joskus 80-luvulla olen kyllä ollut huonekalutehtaassa ompelemassa nahkasohvien osia, enkä silloinkaan oikein päässyt sinuiksi teollisuuskoneiden kanssa. Nyt minulla on kotona teollisuusompelukone ja -saumuri, mutta huomaan silti mieluiten valitsevani Lidlin halvan SilverCrestin, joka on helpoin ja luotettavin kaikista 7 koneestani.
Teimme koulussa yksityiskohtaharjoituksia, mutta niissä ei kyllä ollut minulle juuri mitään uutta – esim. erilaisia kauluksia ja halkioita. Tein kaikki tehtävät kuitenkin, vaikka etupäässä tuttuja olivatkin.
Aivan uusi alue oli ompelusaumojen poikkileikkauskuvat, POIKKARIT. Niitä en ollut koskaan edes nähnyt ja tuottivatkin eniten päänvaivaa. Koska en ole hyvä missään kolmiuloitteisissa asioissa, en tahtonut millään hahmottaa, miten saumat pitää piirtää. Vielä viimeisessä näyttötyössäkin oli näissä virheitä, mutta paljon toki opinkin – ainakin perusperiaatteet. Taitaa vaan olla niin, että tuolle taidolle ei jatkossa ole mitään käyttöä?
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että minun kannatti mennä tälle kurssille. Vaikka en niitä omaan jalkaan istuvia housuja oppinutkaan tekemään, sain mukavaa ajankulua. Koska olen itse mielelläni opettaja, minustahan piti tulla matematiikan opettaja ( 5 vuotta Turun Yliopistossa ja keskenjääneet opinnot) sain tästä koulutuksesta ajatuksia omaan tapaani opettaa. Omassa työssäni käsityöyrittäjänä pidän kursseja, tulevaisuudessa ehkä enemmänkin.
Joudun tässä toteamaan, että jokikinen vaate, jonka tuolla koululla tein, on tällä hetkellä käyttämättömänä kaapissa.
– paitapuseroita 2
– hameita 3
– leninki
– trikootunika ja toinen tunika kierrätysmateriaalista
– pitkät housut 2 valmiit, yhdet jäi kesken
– päällystakkia olen kyllä pitänyt, mutta näyttötyötakki on vielä koululla noutamatta. Siihen liittyy niin paljon tuskaa, etten ehkä koskaan pysty edes käyttämään.
– lisäksi ”asiakkaalle” kaksi leninkiä ja yhden takin, niiden käytöstä en tiedä
– ainut vaate, mikä on tullut käyttöön, on trikoinen pyjama.
Alla olevassa kuvassa on koulutyö kierrätysteemalla. Tunika, jonka ompelin päiväpeitteestä ja keinonahkaisista housuista.
Lopputulema koulutuksesta on paitsi tutkintotodistus, myös stipendi.
Työllisyysrahaston myöntämän 400 euron stipendin saa, kun vaan hakee. Jos siis on suorittanut keskiasteen ammattitutkinnon. Tämä oli muuten nopeaa toimintaa: maanantaina laitoin netissä hakemuksen ja keskiviikkona tuli päätös!
Nyt pitäisi päättää, miten rahan käytän. Yksi vaihtoehto olisi sellainen höyrysilityskeskus.
Toivottavasti lukijani osaat laittaa nämä kaksi vuodatustani omaan lokeroonsa…. Ne ovat minun subjektiivinen kokemukseni. Olen varma, että jokunen muukin opiskeluporukassamme ajattelee samalla lailla, mutta ihan yhtä varmasti sieltä löytyy myös toisenlaisia kokemuksia. Joillekin lähes kaikki oli uutta. Ehkä ongelma olikin siinä, että olimme liiaksi erilaisista lähtökohdista?
Yhden postauksen vielä teen tästä koulutuksesta. Yritän miettiä, mikä olisi pitänyt olla toisin. Pysytkö kuulolla?
Jos haluat seurata tekemisiäni: Kohta someseuraajilleni on tulossa arvonta, johon kannattaa varmasti osallistua!
Instagram: https://www.instagram.com/pellavasydan
Facebook:https://www.facebook.com/Pellavasydan
Blogit.fi: https://www.blogit.fi/pellavasyd%C3%A4n
Pellavasydämen Mervi