Olen ollut kaksi viikkoa pois omalta työntekemispaikaltani ja olo on rentoutunut ja levännyt. Toisaalta taas on kuntoa kohotettu, eikä ollenkaan levätty laakereilla! Ensimmäinen viikko Pärnun kylpylässä meni – myönnän sen – hyvin paljon huilaten, mutta ehkä tarvitsin sen. Toinen viikko Kankaanpäässä oli täysin erilainen. Siellä jumpattiin.
 |
| huonekaverin kanssa iltapalalla |
https://www.kuntke.fi/kuntoutus/
Aamulla aloitettiin klo 8 ja ohjelmaa oli puoleen päivään tai iltapäivään. Ensin se tuntui ”liian vähältä”, mutta kun oivalsi omat mahdollisuutensa, niin päivästä sai kyllä rakennettua vaativankin. Eikä lihaskuntoa pysty millään joka päivä kohottamaan, vaan keho tarvitsee myös palautumista. Yhtenä iltana tunsin itseni energiseksi ja kävin SEKÄ kuntosalilla ETTÄ vesijumpassa.
Huoneet olivat vaatimattomat ja jostain syystä nousi ihan pala kurkkuun, kun saavuin paikalle. Se muistutti laitosmaisuudessaan liikaa sairaalaa. Noh, onneksi tuo tunne hävisi kun sain otettua ”tilan haltuuni” – tavarat leviteltyä hujan hajan. Kylppäri ei sisustuksellaan myöskään viehättänyt, mutta tärkeintä onkin esteettömyys.
Ryhmänä meille pidettiin luento Kela-etuuksista, ravinnosta, liikuntasuosituksista ja psykologiasta ja parina teimme fysioterapiajuttuja: kuntotesti, kuminauhajumppaa, tasapainoharjoituksia jne.
Ruoka oli monipuolista ja tietysti kovin terveellistä. Se jopa maistui minullekin, kun edellisellä viikolla Pärnussa aloin kuvitella, etten ikinä enää saa maistaa mitään hyvää – että makuaistini olisi laihdutusleikkauksen jälkeen mennyt kokonaan pilalle. Mutta ei sentään. Tässäpä kuva lounaastani, jonka aloitin lappamalla ruokaa suoraan tarjottimelle, ilman lautasta.
Nyt kuntoutus etenee siten, että noudatamme kotona itse määräämiämme tavoitteita, mitkä oikein virallisesti allekirjoitimme. Minä lupasin käydä kerran viikossa uimahallissa tai vaihtoehtoisesti kävelyllä ja lisäksi tehdä 4-5 kertaa viikossa kotiharjoitteita, jotka saimme mukaamme. Helmikuussa on seuraava viikon jakso, jonka pitäisi olla enemmän yksilöllinen ja enemmän fysioterapiaan keskittyvä. Huhtikuussa on viimeinen viikon jakso, jolloin testaillaan, miten kunto on kehittynyt.
Minulle sopii erinomaisesti tällainen kontrollijärjestelmä. Jos nyt jäisin omilleni, olen varma, että hyvin pian unohtaisin kaikki lupaukset. Mutta kun tiedän, että kolmen kuukauden päästä joku testaa, miten on mennyt, niin se pakottaa yrittämään. Ja toki ymmärrän, että kuntoni on niin kertakaikkisen huono, että pakko on tehdä jotain. Ja toisaalta pääsin tuntemaan, että jo viikon treenailu auttoi huomaamaan lihaksissa vahvistumista ja kävelyssä paranemista. Eikä voi unohtaa mielen virkistymistä ja toivon heräämistä. Ehkä minusta sittenkin voisi tulla paremmin liikkuva, eikä ainut suunta olekaan alaspäin ja huonommaksi.
Eilen jo kotiin palattuani olin reipas ja lähdin kävelylenkille kaupungille. Katselin muutamat näyteikkunat ja totesin, että kävely sujui mainiosti, kun ei ollut liukasta. Illalla tein ”tuolille – ylös” -liikettä ja samoin nyt aamulla. Toinen ääripää minulla on laistamisen lisäksi se, että teen liikaa. Otan liian ison tavoitteen, enkä jaksakaan sitä noudattaa muutamaa päivää enempää. Kohtuullisuus kaikessa olisi hyvä oppia.
Olen oikein tyytyväinen kuntoutukseen ja myös kuntoutuspaikan valintaani.
