Kommunikaatiosta: aidasta ja aidanseipäästä

Kuinkahan monta luentoa tästä viestinnästä minäkin olen kuunnellut, eikä se silti tahdo onnistua. Kaikissa ihmisten välisessä kanssakäymisissä ymmärrettävällä viestinnällä on tärkeä osansa: parisuhteessa, perheessä, työyhteisössä, asiakassuhteissa jne… 

Esittelen teille tässä yhden henkilökohtaisen kompastuskiven. Juuri tämäntyyppisiin ongelmiin minä ja mieheni ajaudumme säännöllisen epäsäännöllisesti. Emmekä ole oppineet 38:ssa vuodessa kai oikein mitään? Jo nuorena seurustelevana parina meille tyypillinen keskustelu meni näin:

– minä kysyn: ”Mitä mietit?”

– mies vastaa: ”En mitään.”

Juurikaan tämän diipimpään emme kyenneet silloinkaan.

Noooh, tässä yhtenä sunnuntaina lähdin kävelemään. Kiersin muutaman korttelin ja palasin kotiin poikkeuksellisesta suunnasta. Kas kummaa, mitä näenkään?

Siihen on tullut ”aidake”. Joku on istuttanut tuijia. Koska? Onkohan ne olleet siinä päivän, viikon, kuukauden tai ehkä jo vuoden? Illalla, kun kaikessa rauhassa katselimme televisiota, kysyin asiasta mieheltäni. Niin, hän on ne siihen ”joskus” istuttanut. ”No, et sitten tullut asiasta keskustelleeksi?” ”No mitä olis pitänyt keskustella?” Hänen mielestään minä olen antanut luvan tehdä ulkona mitä hän haluaa. Jaa-ah, saattaa olla.. Mutta eikö SILTI voisi asioista keskustella. Minähän omistan puolet tästä talosta ja tontista. Tätä jahkaamme aikamme, eikä homma etene.

Minä yritän inttää, että VAIKKA ei kysyisikään ”lupaa”, eikö silti  voisi KERTOA, mitä on tehnyt. Onko jonkun mielestä sanat niin arvokkaita, että niitä pitää säästää yli kaiken. Vain aivan välttämättömät asiat lausutaan julki. En ymmärrä.

Tilanne on just nyt hiukan vaivaannuttava ja minä näytän, millaista on elämä, jossa ei puhuta mitään. Vuosikymmenten kokemuksella tiedän, ettei siitä ole mitään apua, koska tämä vastapuoli – INTROVERTTI – vain nauttii näistä päivistä, kun kotona on hiljaista. Ei tarvitse kuunnella, ei puhua, ei ottaa kantaa, olla vaan. 

Jahka pääsen ensivaiheen yli, aion ottaa vielä puheeksi, että ”eikö sentään olisi kiva esitellä aikaansaannoksiaan ja saada palautetta, kehuja?” En oikeasti tiedä, mitä hän siihen vastaa, mutta olen kyllä saanut  vastaaviin tilanteisiin murahduksia, ettei hän tykkää kehuista. Kyseessä on kuitenkin yksi ihmisen perustarpeista,  tarve tulla hyväksytyksi. Tästä on helppo päätellä, että henkilö, joka ei halua saada palautetta, ei sitä myöskään osaa/tahdo antaa. Ei, vaikka se toinen ihminen miten kovasti tunnustusta haluaisi ja tarvitsisi.

Tuosta tuija-aidasta. Kun muutimme tähän taloon, keskustelimme aidasta. Kyllä. Sitä jopa kysyttiin joltain kaupungin lupa-asioista vastaavalta, että onko jotain sääntöjä. Puuaita vai istutettu pensasaita? Minä olisin tahtonut rauta-aidan. Sellaisen, joka vain erottaisi yksityisalueen yleisestä, mutta ei estäisi näkyvyyttä. Se kylläkin taitaa olla mahdottoman kallis? Aidasta puhuessamme minä kuvittelin molempien tarkoittavan lähinnä sisääntuloa ja putiikin edustaa. Näyteikkunan pitäisi näkyä tielle, mutta mieheni vaati, ettei ikkunan eteen saa päästä kävelemään. Minä olin toista mieltä, mutta annoin periksi.

Tuolloin jo hän ehdotti tuija-aitaa. Kävimme jopa katselemassa sellaisia. Sanoin selvästi, etten pidä tuijasta. Olin ”nähnyt” vain sellaisia aitoja, missä tuijat seisoivat erillisinä tikkuina. Aikaa myöden niistä kai kasvaisi tuuhea yhtenäinen aita. Mies halusi tuija-aidan ja näköjään sen myös istutti.

Olisikohan tässä ollut kyseessä sellainen varotoimenpide, että mies istutti aidan, ennenkuin minä ehdin sitä kieltää. Kuka hullu nyt alkaisi taimia irti maasta repimään?

Loppuviimeinkään tässä ei ole kyse tuosta aidasta, vaan siitä, että MINULLE EI KERROTTU!

Mervi