En tahdo viettää äitienpäivää. Aikaisempina vuosina olen kärsinyt huono äiti -syndroomasta, niinkuin kirjoitin täällä. Auts, enpä uskaltanut edes lukea tuota kirjoitusta ja kommentteja, kun nyt ei ole aikaa ruveta itkemään. Nyttemmin perhe jo tietää, etten odota muistamisia. Sen verran äitienpäivää kuitenkin ajattelin, että tajusin kirkkaasi sen, että MINÄ olen sukuni äideistä vanhin. Nyt kun oma äitini ei enää ole elossa.
Ehkä tuo yksi kommentti muiden joukossa (viittaan edelleen vanhaan postaukseen) on auttanut minua niin, etten enää soimaa itseäni. Tai sitten se on niin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä armollisempi osaa olla itselleen. Ihan jokapäiväisiä töppäyksiäkään en jää enää päiväkausiksi märehtimään. Osaan jo selittää itselleni, että ”ei kannata tuhlata energiaa tällaiseen vatvomiseen”.
Tälle päivälle on paljon tekemistä. Vähäksi aikaa jäin loikoilemaan sängylle saamatta kuitenkaan uudelleen unta. Huomasin, että ajatukset alkoivat laukata kaikissa tekemättömissä töissä ja katkaisin sen filmin avaamalla telkkarin. Toisaalta kauhistuin ajatusta, että enkö enää uskalla antautua omiin ajatuksiini – pitääkö aina olla jotain muuta ohjelmaa ja ajateltavaa?
Huomenna menen sairaalaan – tällä kertaa ihan tähän paikalliseen. Tiistaina leikataan ja tod.näk. olen vielä seuraavan yön siellä. Torstaina kuvittelen jo olevani putiikissa, vaikka muutoin tuosta toimenpiteestä kuulemma 2-3 viikkoa sairaslomaa saakin.
Tänään toivon siis saavani kaikki korjausompelut valmiiksi ja ”pöydän puhtaaksi”. Kova vimma olisi alkaa suunnitella ja valmistaa kesäisiä tuotteita myyntiin. Avaamattomia pellavakangaspakkojakin odottaa, että ehtisin tunikoita ommella. Aikaa vaan ei näytä olevan tarpeeksi tai sitten olen tullut entistä aloitekyvyttömämmäksi. mämmämmää.
