Tiedätte, miten vastenmielistä liikkuminen on minulle. Uimahalliin meno vaatii ankaran taistelun ja tekosyiden luettelo on pitkä. Olenko jo peräti kolme kertaa voittanut itseni? Hyvä minä!
Tänään on aurinkoinen päivä, lähes pilvetön taivas ja korkeapainetta siis. Minun ”reunapitsini” vaivaa erityisesti matalapaineisena päivänä. Mutta tänään on hyvä päivä.
Raahauduin eilen markettiin hakemaan lankaa. Juup, minä, lankakauppias. Mutta se on sivuasia tässä tarinassa. Uskaltauduin lähtemään yhden kepin varassa ja selvisin. Itse asiassa käveleminen tuntui hyvältä. Kävelin kuin mannekiini: selkä suorassa, pää pystyssä, jokaista askelta harkiten. Hidasta se oli, mutta luulen, että lähestulkoon normaalin näköistä? Eikä ollut ollenkaan tuskaisaa, niinkuin joskus, yleensä, on.
On siis kaksi vaihtoehtoa. Joko nämä kaksi päivää ovat vain tavallista parempia tai sitten uimahallirutistukseni alkaa tuottaa tulosta. Haluan uskoa viimeksimainittuun. Jos kolmella kerralla saavuttaa näin huomattavan edun, kannattaa uhrata pari tuntia viikossa vastenmieliseen touhuun. Minulle paljon, vaikka normisuositusten mukaisesti aivan liian vähän.
Kannattaa myös lähteä ostoksille isoon kauppaan – saa kävelyharjoituksia samalla.
Pöhkö kuvaharjoitus.
Tekisi mieli kirjoittaa että ”kesää odotellessa”, mutta ihan oikeasti minä nautin kyllä näistäkin keleistä. Lienenkö tullut oikeasti vanhaksi, kun tämän tästä huomaan pohtivani menneitä vuosia. Jostain syytä tänään muistelin, millaista oli olla nuori äiti, millaisissa tunnelmissa elettiin pikkulapsiaikaa… Enkä oikein muista. Kysyin tänään mieheltäni, että nauttiiko hän tästä elämänvaiheesta. Yhdessä totesimme, että nyt taitaa olla kaikkein onnellisin (vai helpoin?) vaihe elämässämme. Tai sitten olemme oppineet elämään hetkessä, nauttimaan juuri tästä päivästä. Sen oppimiseen tarvitaankin monta vuotta, vuosikymmentä – yksi elämä!
Mervi