Eipä siitä montaa viikkoa ole aikaa, kun kirjoitin läheisriippuvuudesta. Silloin mietiskelin, että olenko läheisriippuvainen, koska yksinolo sai oloni tuntumaan toimettomalta. Mutta ei ”sääntöä ilman poikkeusta”. Tämä viikonloppu on ollut ihan toisenlainen. Olen ollut yksin ja toimelias. Aikaansaannoksista en tiedä, mutta fiilis on ollut innostunut.
Huushollista näkee minun toimeliaisuusasteeni. Yleensä (nykyään) koti pysyy suhtkoht siistinä, koska tekemiseni ovat putiikin puolella. Toimisto ja ompeluhuone ovat usein huiskinhaiskin.
Eilen, heti kun sain putiikin ovet kiinni, kahmaisin sylin täydeltä uusia, kokeiltavia lankoja ja ohjeita ja siirryin – ensin ulos, sitten olohuoneen nojatuoliin – toteuttamaan ideoitani. Siksi meillä näyttää tältä:
Päiväunia otan kyllä melkein joka päivä, mutta nyt on peitot ja tyynyt jääneet silleen, kun ei ole ketään, kenen vuoksi järjestelisi jälkensä. Ainut, mikä minua tässä häiritsee, on tuo mustavalkoinen. Se onkin ainut, joka on mieheni: hän istuu tuollaisen fakiirin maton päällä! Ja sitä minä sitten tuskastuneena siirtelen…
Ja kun ei ole sitä siistijähenkilöäkään paikalla, jälki on tällaista. Lehtiä on päällekkäin, siitä on helppo valita, mikä miellyttää milloinkin. Kahvia juodessani tutkin joko käsitöitä, sisustusta, paikallisuutisia tai UutissiTurust. Kaikki kätevästi käden ulottuvilla. Mies kun tulee kotiin siivoaa ensimmäisenä pöydän – mitään sanomatta. Kuten aina. Puhumatta mitään.
Kaikkea kamaluutta en viitsi silmienne eteen räväyttää. Ihan varmasti voitte (halutessanne) kuvitella, millaiselta näyttää makuuhuoneessa ja kodinhoitohuoneessa.
Eilen oli neulomispäivä, tänään aion keskittyä ompelupuoleen. Korjattavien tilaustöiden kasa on kasvanut taas, vaikka juuri sen selvitin. (Olen siitä kylläkin iloinen, sillä muuten putiikin ovi pysyisi kokolailla kiinni, kun ei lankakerät tee näillä keleillä kauppansa)
