Eilen illalla nukahtamislääkehöyryissäni kirjoitin blogiluonnoksen, joka jääneekin luonnokseksi. Olen jo oppinut, ettei kannata kaikkia yöllisiä tempauksiaan toteuttaa, vaan viisaampi on odottaa aamuun ja järjelliseen ajatuksenjuoksuun. Aivan impulsiivisesti nimittäin perustin jälleen kerran uuden blogin, jonka tarkoituksena oli olla elämänkertani.
Monta vuotta olen suunnitellut ”muistelmieni” kirjoittamista. Ei sen vuoksi että mitään kummallista elämääni sisältyisi, vaan ihan huvini vuoksi. Eilen illalla siis päätin luoda taas yhden uuden blogin tätä elämäntarinaa varten. Ja miksi blogimuodossa? Siksi, että olen oppinut hallitsemaan tämän blogger-pohjan ja kirjoittaminen tähän käy kätevästi.
No, äsken kun tähän istahdin, huomasin saapuneen kommentin. Viime aikoina on taas ollut tosi hiljaista kommentointipuolella ja ikäviä kommentteja tulee vielä vähemmän. Jostain syystä vammaispalvelut on aihepiiri, joka lähes aina saa jonkun ilkeän ihmisen kommentoimaan. Vai liekö aina sama lukija? Tällä kertaa hän loihe lausumaan lyhyesti ja ytimekkäästi: ” Vaihda kämppää ja lakkaa inisemästä”. Kiva. Tämä taas pysäytti toteamaan, että ”julkisuudella” on kaksi puolta – myös se vähemmän kimaltava.
Summasummarum: Eilen iltainen ja tämän iltainen yhteen vedettynä: kolmekin kertaa kannattaa miettiä, mitä itsestään julkisesti kertoo. Sitä kummasti kuvittelee, että blogia lukee vain ystävällismieliset ihmiset. E-hei.
Sitä elämäni tarinaa alan joka tapauksessa kirjoittaa, mutta missään tapauksessa siitä ei tule julkista. Lukemaan pääsevät vain ne, jotka haluan. Olen jo kerran kokeillut, miten toimii ”luvanvarainen” blogikirjoitus. Muistatko? Kun lukija yrittää avata blogin, siellä lukeekin ”blogi on vain kutsuttujen lukijoiden saatavilla” – tai jotain sen tapaista. Joka sitten haluaa päästä lukemaan, kertoo siitä esim. sähköpostilla. Näistä harvoista ja valituista blogin kirjoittaja muodostaa lukijajoukon, joka ainoastaan pääse sisälle blogiin.
Sitä odotellessa.
