Olen ilmoittautunut kahdellekin kirjoituskurssille. Molemmista saan kotitehtäviä, toisesta kirjallisen palautteen, toisesta suullisen. Olen iloinen molemmista kursseista – olen löytänyt itsestäni jotain, mitä en ole tiennyt olevan olemassakaan. Välillä tehtävän saatuani ajattelen, etten pysty tuosta mitään saamaan irti, mutta ”yön yli” mietittyäni aihe alkaakin avautua. Jokainen kirjoitusharjoitus on ollut hyödyllinen.
Tässä kurssi, joka toteutetaan verkossa Teamsilla. Ja tämä taas on puhtaasti verkkokurssi.
Tämän harjoituksen tuloksen jaan kanssasi. Aiheena verkkokurssilla oli: ”Sukella tekemisen fyysiseen puoleen. Tällä viikolla keskity siihen, miltä jokin asia, jokin tekeminen tuntuu. Tehtävän idea on keskittyä välillä kaikkiin mahdollisiin yksityiskohtiin niin tarkkaan kuin mahdollista.”
Ja tällaisen tekstin minä sain aikaiseksi:
Sillä se lähtee, millä on tullutkin
Niin vanha kansa väittää: ”Millä se on tullut, sillä se lähteekin”. Nytpä testataan tämä vanha sanonta.
Olen ollut kolme päivää kipeä, sillä lailla ”terveellä tavalla” kipeä. Joka lihas sattuu. Tiedän myös, mitä on, kun niveliin sattuu. Tämä on erilaista.
Muutama vuosi sitten yhtä lailla liikuntaa vieroksuva sisareni kuin minäkin, pakotti minut kanssaan kuntosalille. Hänen mielikseen menin kokeilemaan ja sille tielle jäin. Kävin säännöllisesti ja kuntoilin nousujohteisesti – onkohan se oikea termi? – koko ajan painoja nostaen. Ihmettelin, etten koskaan tullut kipeäksi. Ajattelin, että olin sattumalta osannut koota ohjelman niin, että kullekin liikkeelle tuli vastaliike. Ehkä?
Lähes puoli vuotta sitten vaihdoin kuntosalin vesijumppaan, mutta nyt oli taas palattava salille, koska uimahalli menisi kiinni. Toisekseen aloin tuntea itseni huonokuntoiseksi, jäytävän kipeäksi. Siis inhottavan kipeäksi. Piti palata taas säännölliseen särkylääkitykseen.
No mutta, nyt siis palasin salille. Tein kaikki tutut liikkeet ja samoilla painoilla kuin ennenkin. Seuraava päivä oli hirveä, sitä seuraava vielä hirveämpi. Joka ikinen lihas ilmoitti olemassaolostaan.
Tänään päätin kokeilla. lähteekö lihaskipu sillä, millä tulikin, eli voimaharjoittelulla.
Tältä se tuntuu
Aloitan aina kuntopyörällä. Inhottavaa puuhaa. Vain äänikirjaa kuuntelemalla siitä selviää. Ja tahdonvoimalla. Olen päättänyt polkea 10 minuuttia ja sen teen. Pyörän selkään pääsy on jo oma jumppaliikkeensä, mutta olen oppinut sen, miten siihen taiteilen. Aloitan polkemaan ja tunnen ikävästi, miten maha poukkoilee polkemisen tahdissa. Seuraavaksi alkaa vasemman jalan reisilihas sattua – se on minun vielä heikompi jalkani, se, mihin on neljä kertaa laitettu lonkkanivel. Kun tämä kipu asettuu, alkaa polvi oireilemaan, muttei onneksi kauan. Viimeiseksi muistuttelee nilkka, ettei sekään tykkää tästä hommasta yhtään. Hengästyn ja pulssi nousee yli sadan. Puuskutan, mutta en anna periksi. Hengitys lähes salpautuu, en osaa hengittää oikein. Olen kuin kala kuivalla maalla.
Siirryn laitteisiin ja saan ottaa koko salin haltuuni. Siellä ei ole ketään muuta, ei yleensäkään ole. En koskaan nosta painoja, pidän enemmän – tai siis inhoan vähemmän – näitä laitteita, joissa ”vain” istutaan ja … rehkitään. Kun istahdan reiden loitontaja-lähentäjä-laitteeseen, alkaa hengitys tasaantua. Tämä on juuri se liike, joka eniten tuntui näiden kolmen päivän aikana. Jälleen laitan samat painot ja teen kolmen sarjan, 15 toistoa joka kerta. En yhtään anna periksi.
Seuraavaksi on käsivarsiliike. Jaloissa tuntuu kiva raukeus. Mutta lavat huutaa hoosiannaa! Nyt tuli jano. Minulla ei ole koskaan jano, en juo yleensä mitään muuta kuin kahvia. Mutta nyt kun olen unohtanut vesipullon kotiin, jano yllättää. Toki hiukan hikoilenkin. Käyn hörppäämässä vessan hanasta kourallani vettä, helpottaa vähän. Huomaan, että pää alkaa särkeä. Hapenpuutetta varmaan. Selkälihasliike. Toisessa sarjassa alkaa tuntua lonkkanivelessä, siinä keinonivelessä. Ihan niin kuin saranat narisisi. Koitan helpottaa tunnetta vaihtamalla jalan asentoa, mutta periksi en anna.
Käsissä alkaa tuntua mukava raukeus, mutta eipä kauaa, sillä taas seuraa käsiliikkeet. Painot ylös, painot alas. Ja sitten jalat. Toinen puoli kehosta on selvästi huonompi, käsivoima vähäisempi, jalan voima kyllä parempi, mutta kestävyys huonompi. Yritän tehostaa huonomman puolen liikettä. Nämä kaksi liikettä teen ihan voimieni äärirajoilla. Mietin, että voisin laittaa painot niin, että liike olisi kevyttä, mutta ei, minähän teen maksimaalisella teholla. Pinnistän aivan viimeisillä voimillani niin, että melkein oksettaa.
Vielä vatsalihasliike. Huomaan, että olen siinä kehittynyt, saatoin vähän lisätä painoa. Mukava kipristys vatsassa, siinä ja siinä, että alkaisi krampata.
Loppurutistus
Tässä vaiheessa tunnen kehoni jo hyvin, hyvin voimattomaksi, mutta paras on vielä edessä. Jalkaprässi. Siihenkin pääseminen on vaatinut opettelua, mutta sitten alkaakin lempipuuhani. Sata kiloa siirtyy jalkavoimin, eikä satu lonkissa eikä polvissa. Vain lihakset tekevät arvokasta työtään. Kun nousen ylös, joka paikka vapisee, kädet ja jalat. Kestää hetken, että saan lonkat oikaistua ja sitten siirryn viimeiseen rääkkiin. Nostan sykkeen 130:een crosstrainerilla. Hengästyn ja tuntuu, etten pysty liikuttamaan jalkojani enää hetkeäkään. Mutta sata polkaisua on paikko tehdä ja sitten se on ohi.
Tunti. Mietin, mitä tämä tunti minulle merkitsee. En vieläkään pidä liikunnasta, välttäisin sitä mieluusti. Mutta tiedän, että vain liikunnalla voin helpottaa oloani. Ja ehkä lopulta saavutan sen, ihan pienen hippusen tunnetta, jonka voisi nimetä euforiaksi.
Sain tästä kirjallisen palautteen, lempeän, kannustavan. Vain hyviä sanoja.
Olen aiemminkin kirjoittanut kuntosalikokemuksistani, täällä.
Mervi