En halua viettää äitienpäivää, sillä en koe olevani äitinä onnistunut. En kyllä muutenkaan tykkää olla huomion keskipisteenä vaan mieluummin takavasemmalla sivustaseuraajana. Äitienpäivänä päädyin ajattelemaan tyttäriäni ja siitä ajatukseni siirtyi näihin kuviin ja sen myötä ylioppilaslakkeihin. Varsin ajankohtainen aihe sekin. Lakit ja lyyrat.
Olen äiti kahdelle tyttärelle. Tällainen kuvakokoelma on meidän seinällä. Äiti on vähän totinen, mutta tyttäret on kuvaaja saanut hymyilemään. Toinen on isänsä näköinen ja luonteinen ja toinen kuin äitinsä. Ja hän ei halua olla äitinsä kanssa missään tekemisissä.
Muistan, miten paljon odotin valkoisen lakin saamista, mutta sittemmin en ole sitä juurikaan välittänyt päähäni laittaa. Nyt kaivoin esille, kun piti kesäteatteriin saada muutamat lakit. Tein itse.
Tästä taas tuli mieleeni, että taiteilin joskus lyyrat myös sukkiin. Ja virkkasin pikkuruisia ylioppilaslakkeja.
Käyttääköhän kukaan enää nykyään tällaisia lyyra-rintaneuloja? Taannoin kysyin isältäni, että voisinko saada meidän perheen lyyrat, koska olen ainut, jolla on kolme ylioppilasta perheessä. Isä kaivoi äidin korurasiasta nämä ja antoi minulle. Minulla on paljon rintakoruja, joita en koskaan pidä, mutta ehkä vielä joskus tulee eteen joku virallinen juhlapäivä, että voin nämä laittaa? Minä ja kaksi tyttöä.
Ei nuo ole kultaisia ja arvo lienee vähäinen. Äitini olisi kovasti halunnut valkoisen lakin, muttei sitä keski-iässä aloitettujen keskikouluopintojenkaan jälkeen saavuttanut. Mutta isäni ja hänen kasvattiäitinsä olivat ylioppilaita ja siksi tuo kaksoislyyra.
Pappa on päässyt ylioppilaaksi vuonna 1955 ja aikoo osallistua toukokuun lopulla luokkakokoukseen, jossa ei enää monta kaveria ole osallistumassa.
Arvostatko sinä ylioppilaslakkia? Onko sen saaminen saavutus?
Mervi