Tässä täysin poikkeava postaus kaikkien käsityöaiheisten kuvausten jälkeen. Tämä on tarina minun arjestani liikuntavammaisena. Vaikka kerron myös vaikeuksista, haluan kannustaa liikkumaan, sillä itse olen saanut kuntoilulla sujuvuutta arkeen.
Minun tarinani
Minulla on synnynnäinen lonkkavika. 50-luvulla syntyneitä ei osattu neuvolassa tutkia lonkkavamman löytämiseksi. Olin jo kävelemään opetteleva, kun sukulaistäti alkoi ihmetellä selkäni epäsymmetrisyyttä. Vammalan kunnanlääkäri arveli syyksi kalkin puutetta. Onneksi kuitenkin minut lähetettiin Tyksiin ja sieltä edelleen Invalidisäätiölle (nykyisin Orton), joka oli silloin ja vielä pitkään myöhemminkin paras ortopedisten leikkausten osaamiskeskus. Minulle tehtiin lukuisia lonkkaleikkauksia muutaman vuoden aikana. Olin pitkiä aikoja – alle 4-vuotiaana – sairaalassa, jopa yhden joulunkin. Siihen aikaan ei vanhemmat voineet viettää pitkiä aikoja lapsen luona, sillä arveltiin, ettei se olisi hyväksi lapselle. Toisaalta vanhempani asuivat kaukana Helsingistä ja myöhemmin myös siskoani kuljetettiin saman vaivan vuoksi Jyväskylässä sairaalassa. Hänet vammansa havaittiin aikaisemmin ja se pystyttiin hoitamaan sammakkokipsillä. Tuskaisaa sekin aivan varmasti. Nykyään lonkkavika hoituu kevyemmin, lastalla. Olen miettinyt, minkälaisia traumoja tuollaiset sairaalajaksot ovat aiheuttaneet psyykelleni. Aikuisena tehdyt leikkaukset ovat nekin olleet kivuliaita, entä pienelle lapselle…
Leikkausten jälkeen lapsuuteni ja varhainen teini-ikä sujuivat kohtalaisen normaalisti, mutta keskikoulua käydessäni alkoivat lonkat vaivata. Ensimmäinen keinonivel minulle laitettiin vuonna 1985 ollessani reilu kaksikymppinen. Kaikkiaan lonkkanivel on vaihdettu 8 kertaa, sillä ne ovat irronneet tai rikkoutuneet ja kerran on laitettu huonolaatuinen nivel. Pahin tapahtui kuitenkin vuonna 2014, hetikohta lihavuusleikkauksen jälkeen, kun uudehkoon lonkkaan pääsi bakteeri ja ”sain” verenmyrkytyksen, joka johti hengenvaaralliseen tilaan. Olin muutaman kuukauden kokonaan ilman toista lonkkaa ja jouduin pyörätuoliin. Myöhemmin siihen laitettiin hieno, kallis, custom made keinonivel, joka oli ensimmäinen Tyksissä laitettu ja kolmas koko Suomessa.
Alamäki
Vasen lonkkani on niin paljon leikelty, että siellä on lihakset viottuneet liian paljon tukeakseen kävelyä. Lisäksi vasemmalla puolella on epäonnistunut polvinivel. Minulle on aina sopinut olla liikuntavammainen, en ole sitä koskaan hävennyt tai siitä katkeroitunut. Apuvälineiden käyttö on myöskin ollut luontevaa. Mutta sitä kadun, että en ole tajunnut liikunnan merkitystä. Olen jotenkin ”heittäytynyt” vammaisuuteen ja ajatellut, että elämä nyt menee näin ja kuntoni huononee koko ajan ja arjessa selviäminen on aina vaan huonompaa ja avun tarpeeni lisääntyy vuosi vuodelta.
Muutos
Vuoden 2023 keväällä sisareni kertoi minulle, että hänellä alkoi liikunnan kannalta vaativa työ ja hän tarvitsee kunnon kohotusta. MInun pitäisi kuulemma lähteä hänen kanssaan kuntosalille. Yök! Minähän inhoan kaikkea liikkumista ja jopa kotoa lähtemistä.
Lupauduin kuitenkin osallisumaan ilmaiselle tutustumiskäynnille kuntosalille, jossa meille neuvottiin laitteiden käyttö. Poislähtiessä sisko kysyi, miten monta kertaa viikossa jatkossa tulemme salille. Siis häh! Montako kertaa viikossa? En todellakaan lähde kuin korkeintaan kerran.
Kuntosali
Väärässä olin, sillä kuntosalista tuli minulle arjen pelastus. Aloin käymään säännllisesti vähintään kerran viikossa, mutta parhaimmillaan kolmekin kertaa. Sen lisäksi ilmoittauduin tuolijumppaan ja aloimme käydä mieheni kanssa joka perjantai uimahallissa. Siellä minä jumppaan omia lihaskuntoa vahvistavia liikkeitäni käsille ja erityisesti jaloille.
Kuntosalilla kierrän ”laitteita”, joita säädetään paineilmalla. Ne sopivat minulle parhaiten, kun kuormituksen pystyy muuttamaan nousematta paikaltaan. Olen hyvin vaativa itseäni kohtaan. Teen tunnollisesti aina samat laitteet, kolme sarjaa ja 15 toistoa sarjassa. Pyrin joka kerta hivenen nostamaan painoja – toisissa laitteissa se onnistuu, kaikissa ei. Menen salille aina illalla ja viivyn siellä 1 – 1,5 tuntia.
Rakkain lajini on jalkaprässi. Olin suunnattoman iloinen, kun pystyin ylipäätään sille istumaan, sillä sehän on lattian rajassa. Tämä laite on sen mallinen, että työntö tapahtuu vaakasuoraan. Yläviistoon en uskaltautuisi näitten keinolonkkien kanssa. Aloitin 70 kilosta ja nyt olen 100 kilossa. Voi miten jalkalihakseni riemuitsevat tästä 3×15 työnnöstä! Ehkä parhaiten näen tulokset tässä laitteessa. Odotan jo innolla, koska saan nostaa painot yli sadan!
Kotijumppa
Olen pystynyt vähentämään särkylääkitystä ja oivaltanut sen, että kun hiukan alkaa jäsenissä tuntumaan kipua, en alakaan lääkitsemään itseäni, vaan otan pienen jumppahetken. Minulla on kotona muutama tosi tehokas ja minulle oiva kuntoilulaite.
Steppilauta: Kun aloitin kuntoilun, tämä steppilauta oli alimmillaan ja vasemmalla jalalla nousu oli täyttä tuskaa ja pystyin nousemaan sille vain käsivoimin. Nyttemmin olen nostanut laudan korkeammalle tasolle ja aina vaan helpommin käy ”porrasnousu”. Lauta on vessassa, joten sille on helppo nousta vaikka monta kertaa päivässä. Ei vie montaa minuuttia tehdä muutama porras. Samassa tilassa on myös tuollainen tasapainotyyny, jota käytän lonkan vahvistamiseksi siten, että sillä huonommalla jalalla teen loitonnuksia liikuttamalla tuota tyynyä lattialla. Siihen saa oikein hyvän vastuksen, kun hiukankin painaa lattiaa vasten. Muutama työntö ja jo tuntuu lonkassa makealta!
Kolmas laite on vanhanaikainen stepperi. Minulle riittää muutaman minuutin askellukset ja jo alkaa syke nousta ja lonkssa tuntuu kyllä. Makuuhuoneessa sängyn vieressä on tuollainen askelluslaite, vaikka se oikeasti onkin ehkä johonkin muuhun tarkoitettu, mutta minun lonkkani oikein ”tykkäävät” tuolla polkemisesta.
Kaikki nämä ovat helposti käytettävissä, eivätkä vie paljon aikaa, mutta ovat tehokkaita. Kuntopyörä olisi myös hyvä, mutta minulle ei käy mikään ”halpispyörä”, sillä jo pyörän satulaan pääseminen on aika työläs ja vaatii käsillä tuen saamista. Kuntosalilla kyllä poljen 10 minuuttia alkulämmittelyksi – äänikirja korvissa.
Tulokset
Olen nyt puolitoista vuotta tehnyt tätä. Niin ja lisäksi on tullut kävely. Aiemmin en kyennyt kotoa torille kunnolla kävelemään, vaikka matka on vain n. 200 metriä. PIkkuhiljaa lisäsin matkaa ja kykenin jo kilometrin kävelyyn – kaksi kyynärsauvaa apuna. Pärnun matkalla lokakuussa pystyin jo 4 km matkaan, sillä halusin päästä kaupungille ja sitten teimmekin tuollaisen matkan joka päivä. Harmi, ettei nyt ole ollut mahdollisuutta säännölliseen kävelyyn, sillä liukkailla keleillä en lähde ulos turhanpäiten urheilemaan.
Kun tulin viimeisemmästä lonkkaleikkauksesta, jouduin kulkemaan sisälle kotiin liikkeen oven kautta, sillä siellä ei ole portaita. Nyttemmin ei kotiportaat tuota mitään ongelmaa! Aiemmin oli päiviä, etten päässyt nojatuolista ylös, vaan jouduin käyttämään sen nostomekanismia noustakseni ylös. Nyttemmin tuolilta nousu sujuu hienosti. Ja sepä onkin hyvää jumppaa reisilihaksille. Aiemmin tarvitsin avustajan laittamaan talvikengät jalkaan enkä voinut hankkia nauhallisia kenkiä, sillä en saanut niitä itse kiinni. Nyt kädet ulottuvat hyvin lattialle asti myös nostamaan pudonneita tavaroita. Pääsen kyykkyyn ja ylös, mikä helpottaa paljon, sillä olen haka pudottelemaan tavaroita.
Minulla on henkilökohtainen avustaja arkeani helpottamassa, mutta aina enemmän ja enemmän pystyn tekemään itse ja avun tarve vähenee. Itsenäisesti arjesta selviäminen tuottaa iloa joka päivä. Toki esim. tavaroiden kantamiseen tarvitsen apua, sillä toinen käsi on kyynärsauvassa.
Entä tulevaisuus?
Olen päässyt Tyksiin tutkimuksiin, sillä haluan selvittää, onko minulla mahdollisuuksia päästä kyynärsauvasta eroon. Muutama vuosi sitten ortopedi loihe lausumaan, että vasemman lonkan lihakset ovat kuin rasvaisia naruja, joten kävely ilman kyynärsauvaa ei tule koskaan onnistumaan. Mutta minussa on herännyt toive, josko noita rasvaisia naruja voisi kehittää toimiviksi lihaksiksi. Nyt niitä tutkitaan magneettikuvauksella ja sähkömagneettisella tutkimuksella ja sitten fysiatri ottaa kantaa siihen, että mitä minun kannattaa toivoa. Ehkä hakkaan päätäni seinään turhaan?
Joka tapauksessa tiedän, ettei tilanteeni oli kiveen hakattu, että lopun ikääni kunto vain laskisi. Toki tiedän, että nämä nykyiset keinonivelet eivät loputtomiin kestä, vaan vaihtamisen tarvetta varmaankin tulee eteen, sekä lonkkiin että polviin. Mutta nyt on nähty se, että voin itse vaikuttaa arjessa selviämiseen. Liikunta, kuntoilu oikeasti auttavat! Kaikkein tärkeintä minun kohdallani on lihaskuntoliikkeet, mutta toki myös liikunta, kävely ja sykkeen nostaminen. Kävely auttaa kävelyyn ja olemattomat lihakset on mahdollista saada toimiviksi, mutta toivomalla tämä ei tapahtu, tarvitaan päättäväisyyttä, säännöllisyyttä ja sisua.
Jos tänään mietin, että huvittaisiko lähteä kuntosalille, ei varmaankaan huvittaisi, mutta jo viikon alkaessa päätän, mitkä ovat kuntosalipäivät ja pidän siitä suunnitelmasta kiinni. Vähintään 2 kertaa kuntosalille, kerran vesijumppaa ja aina välissä noita kotijumppalaitteita.
Häpeän entistä itseäni ja kadun menetettyjä vuosia, kun en huolehtinut itsestäni, Kiitän siskoani, että pakotti minut lähtemään tälle tielle.
Suosittelen! Älä jää sinäkään kohtalon armoille, vaan ota itseäsi niskasta kiinni. Hoida itseäsi, aloita pienin askelin, mutta aseta tavoitteet korkealle
Turvallista ja hitusen hauskempaa liikkumista
Linnan juhlissa näin jotain, mitä halusin itsellenikin. Aki Riihilahti oli loukannut jalkansa ja joutui käyttämään kyynärsauvoja, mutta nepä olikin kauniit – mätsäsivät rouvan mekkoon. Uskalsinpä kysyä häneltä, miten blingbling oli saatu keppeihin ja sainkin seuraavan osoitteen, Ateljee ompelimo Anna Perezille. Hän kertoi liimanneensa kankaan tekstiililiimalla. Ja nyt on minullakin blingblingiä kepissä, jota käytän joka askeleella. Molemmat kepit saivat myös kunnon heijastinnauhat, joten ihan varmasti minut nähdään pimeammälläkin kelillä.
Mervi