Kuten jo aiemmin kirjoittelinkin, ovat pitsit palanneet minun sisustukseeni. Ja, olen ylipäätään taas innostunut sisustamisesta. Joskus liikuntavamma saa kiedottua minut otteeseensa niin, etten (muka) kykene mitään tekemään – paitsi käsitöitä tekemään. Mutta ehkä nyt olen ollut paremmassa kunnossa ja paremmilla fiiliksillä, joten ympäristökin on alkanut kohentua. Olen järjestellyt paikkoja, siivonnut kaappeja, laittanut tavaroita ”piiloon”, jotta ylesikuva olisi siisti ja huoliteltu. Ja voi, miten se ilahduttaa!
Meillä on ihan hirveät ikkunat ja niitä on talossa paljon. Ne aukeavat alhaalta päin, eli ihan mahdottomat pestä. Niinpä tyydyn siihen, ettei niitä avata, pestään vaan ulkoa ja sisältä. Makuuhuoneeseen halusin ilmavat, valkoiset verhot. Nämä hämähäkkikankaiset…
Aiemmin ne ovat olleet molemmin puolin ikkunaa, muttta jotenkin nyt olen saanut päähäni, että verhojen täytyy näyttää runsaammilta, joten päädyin laittamaan nämä molemmat ja vain toiseen reunaan. Tätä samaa kangasta minulla olisi myös harmaat ja punaiset, mutta enpä halunnut niitä kumpaakaan tähän lisäksi.
Puolipäiväpeite?
Ja entäs tuo sängynpäällinen! Löysin kaapin perältä tuollaisen kapeaan sänkyyn virkatun peitteen, mistä lie kirpparilta tai kierrätyksestä mulle kulkeutunut? Yleensä meillä ei arkisin sänkyä kummemmin pedata, mutta nyt olen tässä uudessä innostuksessani päättänyt edes tuon verran nähdä vaivaa.
Kun olin 17-vuotias morsian, aloin virkata sängynpeitettä ja sanoin, ettei naimisiin mennä, ennenkuin se on valmis. Ei oltais vieläkään… Aloitin pyöreistä palasista – aivan tuhoon tuomittu ajatus! Tässä on suht isot neliön malliset palat ja todella kaunis reunus.
Vaikka peite on luonnonvalkoinen ja verhot vitivalkoiset, en anna sen häiritä. Vähän sellaista boho-tyyliä tällä kertaa. Talvella sänky peitetään mustalla tikkipeitolla, joten tämä on todella paljon erilainen.
Siistimpää
Ja sitten. Out of scene.
Tällainen nurkka mun puolella sänkyä oli…
Peti petaamatta, rasvapurkit käden ulottuvilla, korut jätettynä yöpöydälle, käytetyt vaatteet tuolilla.
Päätin, ettei näin voi enää olla. Lähdin etsimään purkeille laatikkoa.
Nyt on siisti. Täällähän ei oikeastaan kukaan muu yleensä käy, kuin me, mutta onhan se nyt itsellekkin paljon kivampi, kun näkymä on siisti. Vaatii toki itsekuria, jos on tottunut jättämään kaikki sillensä. Nyt puhun itselleni, että ”ei se montaa sekunttia vie, kun laitat tavarat paikoilleen”. Ainakin VÄHÄN AIKAA se toimii.
Mervi