Minulla on aina ollut huono muisti. Sen muistan, että kouluaikoina puolustelin muistamattomuutta sillä, että minut on monta kertaa nukutettu leikkausta varten. Lukuaineet oli koulussa hankalia, kun koetta varten olisi pitänyt lähes ulkoa oppia asiat, muuten ne eivä jääneet päähän.
Kasvomuisti
Myöhemmin olen todennut, että KASVOMUISTINI on aivan olematon. Ehkä kärsin jopa ongelmasta nimeltään kasvosokeus eli prosopagnosia, joka on perinnöllinen ominaisuus ja sitä kantaa noin 2,5 prosenttia väestöstä.
Kasvosokeutta on eriasteista. Joissain tapauksissa prosopagnootikot oppivat tunnistamaan kasvot, kun ovat tavanneet ihmisen usein. Toiset taas eivät tunnista edes lähisukulaisiaan kasvoista. No kyllä minä omani tunnistan ja vakioasiakkaat, mutta harvemmin käyvien kasvot eivät jää mieleen.
Asiakas on saattanut juuri eilen käydä kaupassa, olemme vaikkapa hattua sovittaneet – joten olen hänen kasvonsa hyvinkin tarkkaan katsonut – mutta huomenna en enää muista, kun hän ovesta tulee sisälle. Onneksi asiakkaat ovat ymmärtäväisiä: ”Eihän sitä nyt voikaan muistaa, kun paljon tapaa ihmisiä.” Ei, se ei ole niin, avustajani kyllä muistaa, mutta minä en.
Mokailuja
Olen toki häslääjä ja touhotan montaa asiaa yhtaikaa, joten kokonaisuudet eivät välttämättä hahmotu parhaalla mahdollisella tavalla. Nyt on työarki ollut erityisen kuormittavaa, kun olemme lähetelleet lankapaketteja ympäri Suomea. Yhdelle asiakkaalle kokosin langat kahteen kertaan, vastasin tiedusteluun kahteen kertaan ja olisin taatusti postittanutkin kaksi pakettia, mutta onneksi häsläämiseni keskeytyi. Mutta tämä oli pahin moka: lähetin ihmiselle epävirallisen ”perintäviestin”, että kun ei näy lankojen maksamista tilillä, mutta paketti on lähtenyt. Hän sitten vastaa, ettei ole mitään lankoja ostanut, mutta ”ehkä muistat minut siitä, kun lähetit arvontapalkinnon”. Auts. Vaikka olin kauan selvittänyt asiaa muistiinpanoistani, mikään hälytyskello ei soinut.
Aikaisemmin asiat olivat ”hämärästi muistan” – osiossa, mutta nyt tuntuu, ettei niistä jää MITÄÄN muistijälkeä, en saa ollenkaan kiinni tapahtumasta, ihmisestä tai asiasta. Huolestuttaa hirveästi. Nimien muistaminen on ihan pikku juttu, mut sitten on tää, kun ei muista TAVALLISIA SANOJA. Kesken puheen tulee blackout, että mikä se sana nyt oikein on…. joutuu käyttämään kiertoilmaisuja.
Muistihoitajalle testiin
Näiden mokailujeni jälkeen päätin tehdä asialle jotain. Lähisuvussa on Alzheimerin tautia, tunnen sen koko lailla tarkkaan ja tiedän, miten kamala tauti se on ja mihin se johtaa. Olen myös käynyt läheisen kanssa muistitestissä, joten sekin on tuttua. Lisäksi olen ehkä kymmenen vuotta sitten tutkituttanut oman pääni, mutta silloin ei löytynyt mitään. Tai siis, ei mitään poikkeavaa.
Jännitin tätä käyntiä, tottakai. Ensin käytiin keskustelemalla läpi omat huoleni muistin suhteen ja muutenkin yleiseen terveydentilaan liittyvät asiat. Sitten siirryttiin testiin. Cerad-testistä täällä.
Lopputulos tästä testistä oli, ettei minulla ole mitään hätää. Kaikki meni hyvin, osasin piirtää kellotaulun, toistaa sanat ym… 10 sanan muistaminen kyllä sattui ihan vatsanpohjasta asti, niin paljon hermostutti! Mutta on tuo muisti ja aivotoiminta vaan merkillistä, kun ne viimeisetkin sanat sieltä sitten pystyi kaivamaan, vaikka ensin tuntui, että muisti tyhjeni totaalisesti.
Miten auttaa muistia
Aiemmin unohtelin sovittuja aikoja, lääkärissäkäyntejä jne. mutta nykyään tätä ongelmaa ei ole, kun olen ottanut käyttöön kännykän kalenterin. Merkitsen AINA JA HETI kaikki muistettavat aikataulut sinne ja joka päivän aloitan edellisenä iltana tarkistamalla tuon kalenterin.
Postituksiin olen ottanut manuaalisen muistivihon käyttöön. Usein tilaukset tulevat facebookkiin illalla, mutta nousen vaikka sängystä (aika usein!) vielä tarkistamaan lankavaraston, otan erilleen tilauksen ja kirjaan sen vihkooni.
En tiedä, mitä muistille tekee se, että kaiken laittaa ylös. Huononeeko se sitten entisestään, kun ei TARVITSE muistaa. Mutta joka tapauksessa se helpottaa elämää, antaa varmuutta ja parantaa itsetuntoa, kun ei tarvitse hävetä mokiaan.
Tulevaisuus
Keskustelin erään minulle ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa, joka oli saanut muutama vuosi sitten Alzheimer-diagnoosin. Se oli toisaalta helpottavaa, kun hän kertoi, miten elämä on loppujen lopuksi ihan hyvää. Kun muut ihmiset tietävät asiasta, ei häneltä odotetakaan muistamista. Itse on saanut luopua pärjäämisen vaatimuksesta, voi vaan nauttia tavallisesta arjesta. Hän oli päätynyt ottamaan yhteyttä Sveitsiin, koska Suomessa ei vielä hyväksytä ….. no niin, se sana ei nyt tule mieleeni …. eutanasiaa. Ymmärrän.
Olisi tärkeää tässä vaiheessa tehdä hoitotahto. Kun ei meistä kukaan tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Miten haluan, että minua hoidetaan, jos muistini ei enää toimi? Yhden asian olen päättänyt ja ilmoittanut läheisilleni: minua ei hoideta kotona, mieheni ei todellakaan vaihda minulle vaippoja, vaan siinä vaiheessa minut siirretään johonkin laitokseen, palvelutaloon, tehostettuun palveluasumiseen tai mitänäitänytonkaan. Elämä on. Joskus ajatukset on aika raadollisia.
Mervi