Vaivaavat ajatukset vievät energiaa
Olen alkanut harjoitella hallitsemaan häiritseviä ajatuksia. Kun kiusaannun, harmistun tai suutun jostain asiasta, yritän olla tuhlaamatta energiaani harmilliseen ajatukseen, vaikkapa omiin tekemiini virheisiin. Joskus se on äärimmäisen vaikeaa, mutta toisinaan tuntuu helpommalta – estää ajatusta tekemästä pesää. Lähetän kiusaavan ajatuksen matkoihinsa ja jos se yrittää tulla takaisin, sanon sille/itselleni että ”en tahdo enää hukata aikaani tämän turhan asian kanssa”.
Pelko saattaa vangita mielen
Tuon alussa mainitsemani lauseen ”tunteita ei voi valita, tekoja voi” luettuani hoksasin, että pelko on samanlainen. Huomaan, että PELKO sanana/aiheena on kalvanut mieltäni viime viikot. Ei siis minkään asian tai tapahtuman pelko, vaan se TUNNE. En voi estää pelon tunnetta tulemasta liki, mutta voin työstää sitä niin, ettei se saa minua valtaansa.
Pelkoa voi vahingossa ruokkia. Voin jäädä vellomaan pelon tunteeseen ja yleensä kehä vaan suurenee ja suurenee, pieni pelko kasvaa suureksi ja uusia pelkoja tulee mukaan, kunnes huomaan, että olen jäänyt pelon vangiksi.
Olen tunneihminen, enkä siksi katso mitään pelottavaa televisiosta. Paitsi uutiset, jotka joskus aiheuttaa pelkoa pahimmillaan. En myöskään ikinä valitse luettavaksi kirjaa, jonka esittelyssä mainitaan sana murha, trilleri, kauhu tms. Suojelen itseäni.
Turvasanat
Lasten ollessa pieniä jouduin uhrautumaan pelottaviin tivolilaitteisiin heidän kanssaan. Isänsä ei ole ikinä suostunut mihinkään ”vatsaavääntäviin”. Luulen pelänneeni enemmän kuin lapset. Voi miten olisinkaan toivonut, että joku olisi sanonut taikasanat ”ei tässä voi tapahtua mitään ikävää, ei ole ikinä tapahtunut”. Se olisi auttanut minut pelon yli.
Samoin kuin turvasanat auttavat pelon hallinnassa, toisaalta myös pieni tapahtuma, sana tai lausahdus voi laukaista pelon. Ehkä suurin pelkoni on ollut spinaalipuudutuspiikin pistäminen selkäytimeen…. vai mihin se nyt laitetaankaan?
Ensimmäiset lonkkaleikkaukseni 80-luvulla tehtiin nukutuksessa, mutta sitten tulivat käyttöön nämä puudutuspiikit. Muistan täysin elävästi, miten joku potilaista loihe lausumaan (kun minä odottelin leikkausvuoroani) että ”ajatella, miten pienestä se on kiinni; jos piikki menee millinkin sivuun, niin olet halvaantunut”. Ja minä miettimään milliä, miten helposti sellainen virhe voikaan tapahtua! Olen aina ollut aivan jäykkänä kauhusta siinä vaiheessa, kun aletaan leikkausta valmistella. Liekö ollut se sama kerta, kun heräämöstä lähdettiin kiireellä viemään viereistä potilasta ambulanssilla toiseen sairalaan. Minä ymmärsin silloin, että hänen jalkoihinsa ei alkanutkaan tunto palata. (Saatoin kyllä ymmärtää väärinkin) Siitä asti olen aivan paniikissa kun odotan kihelmöinnin alkavan. Ja mietin, millaista olisi elää, jos alaruumis olisi halvaantunut. Nyt sekin pelko on voitettu, kun kerrottuani tämän muiston viime viikolla minua hoitavalla hoitajalle, hän totesi, ettei sellaista voi tapahtua. Taas minä sain turvasanat.
Yhdessä leikkauksessa kohdalle sattui harjoitteleva lääkäri. Vaikka olin sanonut, että pelkään kipuakin enemmän tuota piikinpistämisvaihetta, laittoivat osaamattoman harjoittelijan asialle. Ei hän saanut monista yrityksistään huolimatta kanyyliakaan laitettua, vaan siihen piti hakea toinen lääkäri. Myöhemmin olen tajunnut, että minulta on ylipäätään lähes mahdotonta löytää suonta, joka pysyisi hetkenkään paikallaan. Pyysin hoitajalta, että eikö ”tuo toinen lääkäri” voisi tulla laittamaan sen puudutuksen. Ja hän tuli, vanha kokenut konkari, joka oli kuulemma juuri jäämässä eläkkeelle.
Pelko haihtuu
Vatsaleikkaus tehtiinkin nukutuksessa ja se onnistui mainiosti. Sen jälkeen olen pyytänyt nukutuksen puudutuksen sijaan. Toiveeni on toteutettu. Paitsi nyt toukokuussa. Kokenut anestesialääkäri puhui minut ympäri. Kertoi, ettei hän tee mitään vastoin pyyntöäni, mutta toivoisi, että huonot kokemukseni voisi kääntää niin, että valitsisin puudutuksen, koska siinä on paljon hyviä puolia nukutukseen verrattuna. Vakuutuin siitä, kun hän kertoi kymmeniätuhansia piikkejä pistäneensä ja ettei koskaan ole mitään sattunut. Minä luotin häneen, hänen kokemukseensa, sanoihinsa, kun hän vielä lupasi pitää minut unessa kriittisessä kohdassa. Sain kuulla TURVASANAT.
Pelko on voitettu
Kokemus oli niin positiivinen, että viikko sitten menin leikkaukseen aivan luottavaisin mielin. Sama ylilääkäri oli anestesialääkärinä ja hän lupasi hoitaa nukutuksen samoilla lääkkeillä, kuin viimeksikin. En pelännyt ollenkaan, vaan keskityin seurailemaan itseäni, tuntojani ja tajunnan tasoa. Tottakai kuoleman mahdollisuuskin oli mielessä käynyt, mutta käsittelin sen oman hengellisen käsitykseni mukaisesti jo ennen leikkaukseen lähtemistä.
Leikkauksessa olin aivan rentona, kuulostelin itseäni ja nautin kivuttomuudesta. Ja olinhan neljän, viiden ihmisen täyden huomion keskipisteenä! Kanyyli onnistui vasta kolmannella kerralla, mutta heti siihen laitettiin kunnon dropit, niin että tajunta lähti välittömästi. Nukuin täysin tietämättömänä siitä, että minua käänneltiin ja siirreltiin ja puudutuspiikki lykättiin selkään. Herätessäni olin eri asennossa ja minun oli hyvä olla. Leikkauksen ajan olin hereillä – tod.näk. kuitenkin rauhoitettuna.
En kokenut minkäänlaista pelkoa.
Minä olen voittanut puudutuspiikkikammoni ja kykenen seuraavaa leikkausta ajattelemaan rauhallisin mielin.
Paitsi, jos se seuraava leikkaus onkin SELKÄLEIKKAUS. Siitä kuulen torstaina, kun menen selkäspesialistin luo Tyksiin.
Mutta niin kai se on toimittava, että riskit ja hyödyt on tiedostettava, punnittava ja päätös tehtävä sen ja lääkärin neuvon mukaisesti. Sitten kun on tietotasolla valmis, voi alkaa myös tunnetasolla käsitellä pelkoaan. Tärkeintä on että ratkaisu perustuu faktaan, ei mielikuvitukseen. Kannattaa kerätä itselleen myös onnistumisen kokemuksia ja turvasanoja. Ja joskus on vaan uskallettava HYPÄTÄ!
Mervi