En kiroile, enkä puhu tuhmia, koska silloin joutuu pesemään suunsa saippualla. Tällä kertaa tuo otsikkoa on täyttä totta.
Olen juuri tullut muka-leikkauksesta. Ihan ei ole vielä puudutuskaan hävinnyt, mutta heti pitää teille kertoa tämä ”ei menny niinku Strömsössä” – tarina.
Tehän muistatte, että olin kaksi vuotta sitten laihdutusleikkauksessa. Yksi seuraus siitä on, että syömiseni ja varsinkin juomiseni on paikkapaikoin hankalaa. Suolen tyhjennys suun kautta ”nautitun” liemen avulla ei onnistu, koska oksennan heti kohta. Kerroin tämän mennessäni osastolle ja loppujen lopuksi päädyttiin tyhjennykseen ruiskun kanssa. Jos ymmärrät, mitä tarkoitan. Kaksi kertaa sitä kamaluutta kärsin.
Tänään puolen päivän aikaan menin leikkaussaliin. Anestesialääkäri sai minut muuttamaan mieleni, vaikka vakaasti olin päättänyt hyväksyä vain nukutuksen. Suostuin siis kuitenkin puudutukseen. Ja lisäksi kunnon tujaukseen rauhoittavaa. Oli se taas sellainen kokemus että siinä on kuolema-ajatukset tosi liki. On se niin outo fiilis. No, puudutuspiikki laitettiin ja minun tietämättäni siitä yhtään mitään. Minun tajuntani kierteli jossain ihme atmosfääreissä.
Kun palasin todellisuuteen, minulle kerrottiin, ettei leikkausta voitukaan tehdä. Tyhjennys ei ollut tarpeeksi. Voi paska!
Minut siirrettiin heräämöön ja kun jalat alkoivat hiukan liikkua, osastolle. Muutaman tunnin lepäilin, että kykenin itse liikkumaan ja sitten ajoin itse autolla kotiin!
Tästä kahdesta päivästä olisi paljon kerrottavaa, mutta ehkä tämä tällä kertaa. Ei ole edes yhtään kuvaa esittää, kun minulla oli vain kännykkä mukana, enkä osaa sieltä siirtää kuvia tänne. Aika mojova kuva oli siitä, kun tiputus ei ollutkaan mennyt suoneen, vaan kerääntyi kudokseen. Kyynärtaive olis kuin tennispallo.
Aina ei voi onnistua, ei ees joka kerta, sanoi Hugo. Kuka muistaa?
Mervi