Minulla on ikäkriisi. Ei mikään ahdistava kriisi, mutta kuitenkin. Eikös sitä sanotakin, että kriisi voi olla ihan positiivinenkin asia, se voi viedä muutoksen kautta parempaan. Tästä minun kriisistäni en ole ihan varma?
Olen huomannut olevani vanha. Naama on ryppyinen. Piirteet alkavat pudota kohti maata. Huiiiii…
Sikäli se on ollut hyväksi, että olen alkanut kiinnittää huomiota itseni – kasvojeni ihon – hoitamiseen. Pitkään se oli vain ryppyrasvojen ostamista ja levittämistä. Nyttemmin olen tajunnut, että puhdistusmaidon käyttö voisi olla hyväksi, samoin kuorinta ja kasvovesi – kaikki ne, mitä aikoinaan kyllä käytin. Mutta silloin ihoni olikin ongelmallinen. Nyt ei ole muuta ongelmaa kuin kuivuus ja ryppyisyys.
Toinen ongelmanratkaisukeinoni on meikkaus. Millään minulla ei muka ole aamulla aikaa ”laittautua” ja lähdenkin liikkeelle suihkunraikkaana. Ei vaiskaan: yksi vanhenemisen iloista on se, ettei tarvitse (ei voi) käydä joka päivä suihkussa, hiusten pesuunkin riittää kerta viikkoon.
Tänään lähdin käymään pitkästä aikaa seurakunnassa. Ja kyllä, nähtyäni vaivaa itseni kanssa, saatoin tuntea häivähdyksen menetetystä nuoruudesta. Sallikaa minun näyttää nämä muutamat kuvat, kun olen niin tyytyväinen itseeni. Siis RYPYISTÄ HUOLIMATTA.
Nyt on kyllä tällä tavalla, että haluaisin käyttää silmälaseja aina. Silmäni alkavat uhkaavasti näyttää oman äitini pikkuruisilta sihrusilmiltä. Kehyksillä saisi niitä vähän piiloon. En kylläkään tarvitse laseja muuta kuin lukiessani. Kai minäkin sellaisiin kaksiteholinsseihin tottuisin?
Taisin jo mainitakin, että olen hirmu tyytyväinen permanenttiin, joka laitettiin 2 viikkoa sitten. Se tehtiin isoilla rullilla ja oli hyvä valinta. Pesun jälkeen kuivaan tavallisella kuivaajalla (föönaamista en osaa) ja muutaman kerran vetäisen kihartimella suoraksi ja se on siinä. Pysyy koko viikon siistinä. Just sellaisena kuin haluankin. Maksoihan se – yli 100 euroa – mutta viis siitä….
Vielä tuosta käynnistäni tutussa yhteisössä tuttuja tapaamassa. Olen aiemminkin todennut, että olen vieraantunut porukasta, kun niin kovin harvoin käyn. Eikä ne ihmiset tänäänkään osanneet oikein mistään muusta puhua, kuin että kuinkas putiikissa. Tai miten voit? Onnekseni voin kertoa, että voin oikein hyvin.
Nyt on kaikki hyvin. Särkylääkkeitä syön vähemmän, en enää ota yöksi ollenkaan. Enkä aina päivälläkään. Kohta aloitan Tramalin vieroituksen. Kunhan olen ensin käynyt kahden viikon päästä olevassa leikkauksessa. Ja taas tästä raihnaisesta kehosta tehdään vähän parempi. Kyllä mun kelpaa!
(Enkä mainitse mitään oravanhampaistani, jotka kuvassa erottuu, enkä tunikan vyötärölinjasta, joka on ihan väärässä paikassa, enkä kadonneesta vyötäröstä jne..)
Mervi