Usein tiistait ovat minulle maanantaita. Kas kun putiikki on maanantaisin kiinni. Heti aamulla tuli muutama asiakas hakemaan tuotetta, jonka olin sanonut saapuvan tiistaina. Minä heille sanomaan, että vasta huomenna tulee. No, iltapäivällä tulivat. Haarukkapitsihaarukat.
Toinen moka sattui heti perään. Symppis pappa tuli varovasti kyselemään, mitä hänen takilleen kuuluu… Ai, mille takille? Ihan tyhjää lyö pää. Varmaan kuukausi aikaa (vaikka hän nätisti muisteli, että kaksi viikkoa) kun oli tuonut takkinsa vetskarin korjattavaksi. Oli siinä selittelemistä. Huomiseksi lupasin. Samoin entinen opettajani haki korjausompelun, jonka oli jättänyt joskus toukokuussa…
Kolmas moka on vähän hankala selittää. Olin lähettämässä avustajaa ostamaan takkivetskaria. Sanoin, että avataas nyt toi saapunut paketti, jos siellä on tilaamani vetskarit, niin ei tarvitse tuoda kuin se yksi, ei vastaisuuden varalle. Siis. Ei kumpikaan meistä älynnyt, että eihän sitten tarvitse sitä ensimmäistäkään käydä hakemassa, jos ja kun niitä siellä paketissa oli.
Ja mitä muuta lienen mokannut, mutta en vaan älyä edes hävetä.
Joku kommentoija ihmetteli, miten pystyn pitämään putiikkia, kun en kotitöistä selviä. Sitä sama minäkin usein mietin, mutta en ihmettele. Sisu. S-i-s-u. Ja toisaalta putiikki on minulle elinehto, ei taloudellisessa mielessä, mutta mielenterveyden. Mutta joka ihmettelee, voi koittaa, miten saa turvallisesti vietyä petivaatteet pihalle portaita pitkin kahta kyynärsauvaa samalla raahaten. Tai imuroitua – tarvittais kolmas käsi.
Mutta siitä olen ihan varma, että toisen töissä en pärjäisi. Ainakaan tämän hölmön pään kanssa.
Pellavasydämen Mervi
ps. huomaan tiettyä arkuutta tai jopa haluttomuutta kirjoittaa, kun mietin, että tätäkin lukee joku sellainen, joka arvostelee negatiivisesti elämääni, päätöksiäni, kykenemistäni.