En aina ymmärrä kuvataidetta. Varsinkaan abstraktia. Enemmänkin pidän näköisistä kuvista. Abstraktista taiteesta juolahti just tässä kirjoittaessani mieleen yksi erittäin iso taulu eräässä tuttavaperheessä. Aina kun astuin heidän ulko-ovestaan sisälle näin valtavan lonkkanivelen! Mitä lie taiteilija siinä ajatellut? Mutta eikö se olekin niin, että taide puhuttelee jokaista katsojaansa erilailla – tämän omasta kokemusmaailmasta käsin? Minä mitään taiteesta osaa sanoa…
Meillä on paljon tauluja, muttei mikään niistä liene suurta taidetta tai rahallisesti arvokas. Mutta nättejä on montakin. Kaikki eivät mahdu kerrallaan seinille, joten osa on piilossa odottamassa vuoroaan. Vaihdan niitä sisustuksen tai vuodenajan mukaan, kuten tätä eteisen taulua.
Mieheni ilmeisesti rakastaa näitä vanhanaikaisia maisematauluja, sillä niitä silloin tällöin ilmestyy… Tämä oli kesäajan heti ulko-ovesta tullessa näkyvillä, mutta nyt se on laitettu lipaston taakse piiloon.
Ja tämä talvinen maisema otettu esille. Tämä on paikkakuntalaisen taiteilijan Olavi Juutilaisen maalaamasta taulusta otettu kopio, joka lienee lähestulkoon jokaisessa kodissa Uudessakaupugissa. Kaunis ja tuttu maisema.
Ai kun helppoa, kun voi kummalliset ostokset laittaa miehen syyksi! Tämäkin joulukoriste on kullasta ja blingblingistä tykkäävän ostos, mutta aina se vaan ripustetaan tuon taulun kylkeen, kun niissä on SAMAT VÄRIT.
Tämän taulun alla oli vaaleanvihreäksi maalattu lipasto, jossa kullanväriset (!) vetimet. Siirsimme sen Mirvan kanssa muualle ja tilalle tämä ihanan ihana vanha pöytä. Kuvaava oli mieheni ilme, kun hän tuli kotiin ja näki uuden asetelman. Hymähdys ja tokaisu: ”Ja tuo kamala laatikkokin vielä!” Kivaa tämä sisustuksen uudistaminen!
Tähän pöydälle saan tehtyä sinisiä asetelmia – muualle ei sininen sovikaan. Työhuoneeni oli sininen, mutta enää sinne ei koriste-esineitä mahdu. mervi.