Kerroinkin jo edellisessä postauksessa, että hiukseni ovat huonossa kunnossa. Niitä lähtee aivan mahdottomasti. Muutama päivä sitten huomasin kauhukseni, että alkaa päänahka näkyä. Soimasin itseäni kun tajusin, miten helppoa on ollut ajatella tai jopa sanoa syöpää sairastavalle ystävälle, että ”et sinä mitään peruukkia tarvitse – kalju on ihan kaunis”. Ja ihan oikeasti olen niin ajatellutkin. Mutta kun se sama tulee yllättäen ja odottamatta omalle kohdalle, niin eipä olekaan helppoa. Tarkennuksena vielä, että en sairasta syöpää.
Harjatessani hiuksiani ja kauhistellessani harjaan tarttunutta tuppoa kysyin mieheltäni, onko hän huomannut, että noin paljon hiuksia lähtee, että päänahka jo näkyy. Miehen vastaus: ” No tottakai se näkyy, eihän sulla ole kuin muutama haiven enää jäljellä.”
Just ja kiva kuulla. Sitähän minä juuri kysyinkin.
Huomenna menen parturiin ja sitten leikataan loputkin pois – ei, ei – ei sentään ihan kaljuksi, mutta lyhyeksi kuitenkin ja uusi väri piristämään mieltä.