Kirjoitan tätä lauantaina 19.7.2014 klo 15.55.
Viiden minuutin kuluttua mieheni taluttaa tyttäremme alttarille Skotlannissa. Ainakin näin alunperin sovittiin. En voi puhua asiasta kyyneleittä. Kivut ei nyt ehkä ole yhtä kovat kuin vuonna 1985 kun olin synnyttämässä tätä esikoistani. Paljon kyyneleitä on vuotanut näiden yhteisten vuosiemme aikana. Vaikka viimeiset 10 vuotta olemmekin eläneet erillämme, mikään ei poista äidin tuskaa.
Mikään suhdeluku ei riitä kertomaan sitä, kuinka paljon mieluummin olisin Aberdeenissä yhdessä perheeni kanssa seuraamassa tyttäreni suurta päivää. Nyt en päässyt edes tutustumaan tulevaan vävypoikaan, josta tällä hetkellä en tiedä kuin etunimen. Isä ja toinen tyttäreni ovat kohtalaisen ”vähäpuheisia” eikä mieheni puhu englantia, joten enemmän olisin saanut tietoa, jos olisin itse ollut paikalla. No, toivottavasti kuitenkin saan paljon valokuvia juhlasta ja heidän matkastaan.
Te, jotka olette viimeaikoina seuranneet blogiani, tiedätte miten kovasti yritin päästä mukaan reissuun. Jostain kumman syystä se ei kertakaikkiaan ollut tarkoitettu toteutumaan. Nyt makaan täällä Tyksissä kohtalaisen kovissa kivuissa. En muista että olisin koskaan aiemmista leikkauksista ollut näin huonovointinen. Varsinainen asia, se lonkka, ei satu yhtään, mutta kaikki muu onkin sitten huonosti. Päänsärky on edelleen ajoittain sietämätön ja pahoinvointi on ennenkokematonta. Mikään ei pysy vatsassa, ei ruoka sen paremmin kuin lääkkeetkään.
Sisareni valmisti minua lähtiessäni, että ”älä sitten esitä mitään kilttiä tyttöä”. Todellakaan en ole ollut kiltti! Kiukuttelen kun en saa Tramalia. Mikä siinä on, että lääkärit on niin jääräpäisiä. Kukaan täällä ei varmaankaan lue blogiani, joten uskallan teille kertoa, että otin mukaani omat Tramalit. Kun vieroitusoireet ihan hirvittävinä pukkaa päälle, minulla on sentään jotain toivoa. Juuri nyt, kun olen oksentanut kaikki ulos, on olo sen verran siedettävä, että pystyn keskittymään tähän kirjoittamiseen.
Joku teistä kirjoitti kommentissaan jotenkin niin, että yritä kestää, kohta helpottaa. Sain sitä lukiessani voimaa. Sitä niin helposti unohtaa, että tämä on kuitenkin ohimenevää. Toinen lukija kirjoitti, miten hän on ollut vastaavassa tilanteessa viisi vuotta sitten. Siitäkin sain lohdutusta, että ehkä minäkin muutaman vuoden päästä vain muistelen tätä tuskien vuotta 2014.