Tätä kirjoitusta ei pidä ottaa ihan todesta – kirjoitettu yöllä ja tiedättehän, yöllä kaikki näyttää vähän vielä kamalammalta. Aamulla sitten ihmettelee, että mikäs siinä nyt niin itketti?
Kuten olen kertonutkin, olen tavannut lääkärin röntgenlausuntoa. Vaikka en sitä ymmärrä, olen tehnyt omat päätelmäni (kyllä, vaarallista!) Nyt olen päätynyt pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon. Varmaankin lonkkaproteesini on tyhjän päällä ja joudutaan leikkaamaan uudelleen (tällä erää kolmatta kertaa) Olisi kohtuutonta yrittää enää pärjätä putiikkini kanssa. Myisin Pellavasydämen.
Aloin ajatella (kyllä, vaarallista!). Lähes rehellisesti mietin, millaista elämäni olisi ilman Pellavasydäntä. Pikkuhiljaa alitajunta alkoi tehdä töitä vastakkaiseen suuntaan, mitä normaalisti ajattelen. Entä jos se sittenkin olisikin helpompaa elämää? No, olis kai….
– saisin herätä aamulla ihan omia aikojani, ilman herätyskelloa
– jos on huono päivä, saisin olla sängyssä koko päivän
– jos ei pääse kävelemään, ei ole pakko, sitten istuu tai makaa
– voisi antautua kodin laittamiselle, sisustamiselle, leipomiselle jne.
– voisi ”korvata” miehelle nämä vuodet, kun hän on joutunut passaamaan kaikessa
– voisi tehdä käsitöitä itselleen – vaatteita, sisustusjuttuja
– saisi pysymään huushollin järjestyksessä (ai miten niin?)
– voisin kuljeskella mielinmäärin kaupungilla, kirjastossa, kaupoissa, kirpputoreilla
jne. jne.jne….
Tämä on ensimmäinen kerta, kun näin ajattelen.
Työpäivä oli hiukan työläs. Ei sunkaan vaan käynyt niin, että alkoi luovuttaminen?
Tiedättekö sen tunteen, kun joku jakso loppuu, eikä enää jaksa/halua siihen panostaa. Alkaa jo miettiä seuraavaa projektia…Erittäin vaarallista. Entäs jos ei se lopukaan, vaan täytyy kuitenkin löytää innostuksen kipinä uudelleen?
No, saattoi tuo innostuksen puute johtua muustakin. Vaikka Mervi-apulaiseni olikin laittanut työhuoneen hurjan siistiksi, ihanaa – silti tunsin epätoivoa kaiken roinan ja epäjärjestyksen keskellä. Jotenkin sellainen ”apua, mä en selviä tästä” – fiilis.
Ja kuitenkin rakastan työtäni ja vielä on niin paljon ideoita, joita en ole päässyt/ehtinyt toteuttaa. En haluaisi luovuttaa vielä. Nyt on varmaankin viisasta varoa suuntautumasta kumpaankaan vaihtoehtoon liikaa, vaan siirtää päätöksentekoa siihen kun tietää mitä oikeasti on tulossa?
Huomenna menen tavallisen terveyskeskuslääkärin luo. Enpä usko, että hän osaa vastata kysymyksiini. Tuskin kukaan muu kuin leikannut lääkäri osaa ”avata” röntgentuloksia. Ei mutta ajatelkaa noita kirurgeja: tämäkin minut leikannut lääkäri – joka kerta, kun näkee minut, näkeekin silmissään sen auki leikatun lonkan . Hän muistaa, miltä se näytti, mitä siellä oli ja mitä siellä tehtiin. Yök! Toki se on ylellistä, että joka kerta tapaa saman lääkärin, joka oikeasti tietää, mitä on tehty.
Pidän huomenna vapaapäivän. Täysi työviikko – tiistaista lauantaihin – on minulle vähän liikaa. Ottaen huomioon että olen täydellä työkyvyttömyyseläkkeellä.
Mervi