Tässä kirjoituksessa on aika paljon vanhan toistoa, mutta koita kestää!
Koska joku ei ehkä ole aiempia kirjoituksiani lukenut, niin aloitan ”sairauskertomukseni” alusta.
Synnynnäisen lonkkavikani vuoksi minulle on tehty noin 15 leikkausta. ”Noin” siksi, että lapsuudessa tehdyt leikkaukset olen arvioinut arpien perusteella. Aikuisiällä ensimmäinen leikkaus tehtiin vuonna -84 kun lonkkaan laitettiin keinonivel. Sittemmin siihen samaan lonkkaan on vaihdettu uusi proteesi jo 3 kertaa. Toiseen lonkkaan keinonivel on laitettu vasta kaksi kertaa ja polveen myös kerran. Lisää leikkauksia on vielä tulossa…
Kolme viimeisintä leikkausta on epäonnistunut. Viimeisimmästä on reilu vuosi aikaa, tammikuussa 2012. Teini-iästä asti olen jatkuvasti syönyt särkylääkkeitä ja kulkenut vaihtelevasti yhden tai kahden kyynärsauvan kanssa.
Kaksi vuotta kävelyni on ollut täysin kyynärsauvojen varassa. Kävin viime viikolla kaksi viimeistä leikkausta tehneen ortopedin luona ja sain kuulla tuomioni: koskaan enää en kykene kävelemään ilman sauvoja! Viimeisessä leikkauksessa lääkärit ”sössivät” lihaksen siirron ja sen seurauksena lonkkanivelessä ei ole lihasta, jonka avulla kävely onnistuu. En voi askeltakaan ottaa, eivätkä lääkärit voi mitenkään asiaa auttaa.
Jos lukijoissa on joku, joka on menossa lonkkaleikkaukseen niin lohdutan, että ensimmäinen kerta on lähes poikkeuksetta rutiinileikkaus ja onnistuu kaikin puolin hyvin. Minun ongelmani on se, että luusto on jo kovin heikko aiemmista leikkauksista johtuen ja uusinnat ovat aina hankalampia. Lääkärin mukaan olen ”paras esimerkki siitä, miten huonosti näissä uusintaleikkauksissa voi käydä”. Lohduttavaa, eikö totta? Sen lisäksi hän vielä yritti lievittää harmistustani sanomalla: ”Pitää muistaa, ettei näissä operaatioissa ole sentään tullut tulehduksia. Saat olla iloinen, että on vielä jalka. Toisilta on jouduttu nivel poistamaan ja joiltakin ambutoimaan koko jalka!”
En tiedä, osaatko kuvitella, miltä tuollainen lausunto tuntuu. Eihän se mikään elämän ja kuoleman kysymys ole, monet ovat saaneet paaaljon ikävämpiä uutisia lääkäreiltään. Mutta kyllä se laittaa elämän uusiin puihin.
Kotimatkalla ehdin kyllä ajattelemaan asiaa hyvin monelta kantilta. Mutta ensimmäisen kerran vuodatin kyyneleitä, kun tajusin, etten koskaan enää voi käyttää käsilaukkua! Kyynärsauvojen kansssa se on mahdotonta. Kuvitelkaa naista, jolla ei ole käsilaukkua, eikä siis lompakkoa, huulirasvaa, kampaa, nenäliinaa ym.ym. mukanaan. Epätoivoista!
Alkoi surutyö. Kävin läpi ison korillisen laukkujani. Kaikki olkahihnattomat kokosin olohuoneen lattialle.
Nyt olen näitä tuijotellut muutaman päivän ja yrittänyt hyväksyä asian. Ei koskaan enää käsilaukkua.
 |
| Näitä laukkuja en voi enää käyttää, no aika vanhanaikaisiahan nuo ovatkin… |
Halusin lohduttaa itseäni ja kävin etsimässä sellaista olkalaukkua, jonka saa heitettyä pään yli. No, kaikissa oli liian lyhyt hihna, kun laukku jäi juuri tuohon massun päälle pönköttämään. Halusin jotain erikoista ja todella kaunista. Niinpä tein tilauksen Ellikseltä (klik)
Jännityksellä odotan, millaisen ihanuuden tulen saamaan…
Joskus pieni asia muuttuu isoksi ongelmaksi. Luulenpa että minulle on käynyt tässä niin, että sen sijaan, että murehtisin isoa ongelmaa, muutan sen pieneksi. On helpompi olla. Mutta ei sille mitään voi, että aina kun näen jollain kivan ja muodinmukaisen käsilaukun, tunnen kateutta. Ainakin hiukan.
Pellavasydämen Mervi