Vaikka kyselyissä tuleekin selvästi ilmi, että eniten blogiltani toivotaan käsitöihin liittyviä juttuja, kuitenkin runsaimmin lukijoita vetää henkilökohtaiset ”avautumiset”. Ihmettelen sitä, mistä lukija löytääkin nämä jutut – osaako joku kertoa? Kirjoitukseni ”Huono äiti” taisi olla huippusuosittu ja nyt tämä potilasvahinkojuttu on noussut myös aika korkealle. Miten ihmeessä sekin on löytynyt, kun otsikko ei millään lailla kerro aiheesta eikä ole mielenkiintoinen?
 |
| Syksyn viimeinen |
En tiedä, onko em. potilasvahinkopäätöksen seurausta, että olen tuntenut itseni todella ”potilasvahingoksi”. Sekundaksi ja virheeksi. Tuntuu kuin kannoillani kulkisi joku – toinen edessä ja toinen takana – joka tekee elämästäni vielä hankalampaa. Se ”joku” pudottelee tavaroita, yrittää kampittaa, kaataa keppejäni, tönii ovenkarmeihin ja kaikkea sellaista.
Ei se tällaista ole aikaisemmin ollut. Olen sentään kohtuuhyvin pärjännyt. Nyt tuntuu, ettei mikään onnistu.
Eilen tein keskiaikamekkoa valmiiksi ja illalla viimeksi silitin sen. Kun menin nukkumaan, tunsin, että olen viimeisetkin voimanrippeet kropastani käyttänyt. Enkä kuitenkaan ollut paljonkaan ahertanut. Aamu alkoi tosi vähäisellä energialla. Jos kaikki asiat olisi mennyt, niinkuin kuvittelin, tänään olisi ollut ”uuden elämäni ensimmäinen päivä”. Pellavasydämen ovi olisi ollut tänään lopullisesti kiinni. Mutta ei, vielä on kuukausi raahauduttava ja jaksettava. Avaan oven klo 11 ja tänään olin klo 13 jo aivan sippi. Loppupäivän odottelin vaan kotiinpääsyä.
Onneksi olen hyvä näyttelemään. Varmastikaan ei kukaan asiakkaistani nähnyt huonoa fiilistäni. Hymyilen ja juttelen iloisesti. Eikä silti, ihmisen seurassa tunnenkin itseni iloiseksi. Pääsääntöisesti.
 |
| Kauneimmankin ruusun alla piilee piikki pistävä? |
Eräs tuttu käy silloin tällöin putiikissa. Hän taitaa olla masentunut tai ainakin on yleensä aina alakuloinen. Naamakin on ihan rutussa jo ulko-ovella. Joskus tuntuu, että haluaisin sanoa: ”Älä tule tänne työpäivääni pilaamaan”. Tämä tuli mieleeni tänään kun lopulta pääsin kotiin. Istuimme suoraan ruokapöytään ja huomasin aloittavani valitusvirren. Narinarinari… enkä saanut sitä edes loppumaan, vaikka tajusinkin, että saatan pilata toistenkin päivän.
Sitten muistan toista tuttua, joka luultavimmin on syövän kanssa ainakin hyvin lähellä saattohoitovaihetta. Hoidot on lopetettu, mutta silti hän jaksaa miettiä, mitä ensi viikolla touhuaa. Vaikkei jaksakaan.
Miksi minä valitan? Kas, kun kukaan meistä ei ole täydellinen, valuvikoja kaikilla. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Toisen vaiva näkyy, toisen kuuluu, toinen pitää kaiken piilossa.
Ehkä huomenna on kaikki paremmin?
 |
| Toivonsäde |
Mervi