Aluksi viittaan aikaisempaan kirjoitukseeni, jossa kerroin lukemistani blogeista. Nyt pohdiskelen omaa blogiani. Olen kirjoittanut tämän luonnokseksi jo ajat sitten, joten lisään tähän vähän tämänpäiväistä ajatusta:
– olen varmaan jo liian monta kertaa kirjoittanut huonosta itsetunnostani. Alkaa itsestäni tuntua, että näillä kirjoituksillani kinuaisin lukijoilta kehuja – eikä se ole missään tapauksessa ajatukseni takana.
– blogin kirjoittamiseenkin tuo huono itsetunto kuitenkin luvatta luikertelee. Lukiessani toisten blogeja koen mitättömyyttä omani kanssa. VAIKKA olen saanut kehuja, en osaa ottaa niitä vastaan, tai paremminkin, en tahdo uskoa niitä. Sama juttu se on muissakin asioissa. Tapanani on mitätöidä kehut.
Olen taitekohdassa Pellavasydän-blogini kanssa. Koska kivijalkamyymäläni loppuu ja kuvaukset kaupanpidosta jäävät pois, päättyy myös se syy, miksi blogin alunperin perustin.
Alunperin kirjoitin vain yrityksestäni. Sittemmin, kun rohkeutta tuli enemmän, aloin kirjoittaa myös itsestäni. Kun huomasin, ettei perheenikään pidä pahana, vaikka täällä joskus vierailevat, olen ottanut heidätkin mukaan kirjoituksiini. Uskon, että tähän kynnyksen alenemiseen vaikuttaa myös se, mitä näen ja luen muiden blogeista.
Muistan kauhean ällistykseni, kun eräässä blogissa näin rintaliiviesittelyn. Samoin paljastavat vaatteet lihavan ihmisen päällä saavat minut haukkomaan henkeäni. Miksi se sai tuollaiset reaktiot minussa aikaiseksi, onkin toisen pohdinnan aihe. Pikkuhiljaa olen huomannut, että olen itsekin alkanut laittaa omia kuviani yhä enemmän ja rohkeammin. Vaikka niin haluaisin hehkuttaa iloani, kun tänään ostin SOPIVAT – vaikkakin aivan uskomattoman kokoiset rintsikat – niin en kuitenkaan niitä täällä esittele!
Pelkään kovasti, että olen nolo. En millään haluaisi, että lukijani kokevat myötähäpeää katsellessaan kuviani ja lukiessaan hölmöilyjäni. Mutta toisaalta, minä olen tällainen. Paikkapaikoin rohkea räpätäti, jonka suu käy koko ajan ja välillä sieltä pääsee sammakoita. Pitäisikö minun esittää blogissani jotain muuta, mitä olen, vaikka haluaisinkin olla toisenlainen?
Se, mitä haluaisin, on paremmat kuvat. En vaan tiedä, mistä aloittaisin. Kuvankäsittelyä olen opiskellut jo monta kertaa saman kurssin verran kansalaisopistossa, enkä ole oppinut vielä mitään. Sensijaan kuvaukseen en ole saanut mitään oppia. Enkä ole hyvä itseopiskelija, kun kyseessä on jokin laite. En osaa lukea (?!) käyttöohjeita, vaan jonkun pitäisi kädestäpitäen näyttää, toistaa ja vielä kolmannen ja neljännenkin kerran näyttää, miten se tehdään. Yleensä kaikki koneet menevät rikki käsittelyssäni.
Jossakin mieleni perukoissa kytee myös ajatus siitä, että voin myöhemmin katsella blogiani ja ihmetellä miten paljon asiat ovat muuttuneet. Ja nyt tulee se klassinen utopistinen haave: sitten kun olen laihtunut, on kiva katsella ennen-kuvia! Mutta kun minä tulen laihtumaan. Tänään olin ostamassa housuja ja kun ei ollut tarpeeksi isoja, ostin pienemmät. Sanoin myyjälle, ettei se haittaa, kun minä kuitenkin laihdun. Olisittepä nähneet sen myyjän ilmeen ja vielä hän toisti, ”Ai sä otat nää?” Juu, minä otin ne. Ei silti, ne kylläkin mahtuivat ja vielä ihan hyvin. Ettei sen puoleen tarvitse laihduttaa. Mutta muuten.
Mitä sitten tahtoisin tarjota lukijoille.
– haluaisin, että blogiani olisi kiva lukea
– että joku innostuisi käsitöistä
– että joku saisi uusia ideoita vaikkapa juuri käsitöihinsä
– että lukija voisi nousta omien kipujensa yläpuolelle ja todeta ettei ole harmistuksineen yksin
– että lukijat havaitsisivat että vammaisenakin voi elää täysipainoista elämää, vaikka se vähän hankalaa onkin
– haluaisin olla rehellinen ja kertoa myös elämän varjopuolista, jotka eivät kuitenkaan himmentäisi isoa iloa
Tämänpäiväinen lisäys: On se onni – että vaikkei itse osaakaan – on saanut tyttären, joka osaa! Valitin hänelle, etten löydä bloggerista kohtaa, missä kuvien valkoiset reunat saisi pois. Eipä tuokaan sitä suoralta kädeltä osannut, mutta hetken etsittyään sieltä ja täältä – tsädääm! Kuvista lähti reunukset pois. Tarvittiin css-muotoilujen osaamista.
Koska kameraa ei ole vieläkään löytynyt, joudun keksimään, miten vanhat kuvat puoltaisivat paikkaansa. Tähän löytyi aika hyvä aasinsilta. Näissä kuvissa näkyy, miten sama kohde voi näyttäytyä erilaisena. Riippuu – jaa niin, mistäs se riippuukaan? Tarkoituksesta. Ensimmäiset kaksi kuvaa on otettu kotona. Kolmas kuva on äitini hautajaisista, jossa jouduin vähän esiintymäänkin. Viimeinen kuva on otettu oikein kuvaamossa vaalityötä varten. Piti esiintyä edukseen. Ihminen voi esittää erilaisia rooleja – minä olen siinä aika hyvä.
Mervi
Ps. nyt ei tarvitse kehua, koska tuntisin itseni tosi noloksi. Sen sijaan voisit kertoa, mitä muutoksia tai ehkä lisäyksiä toivoisit blogiini.
Omaksi ilokseni liitän tähän vielä pienen kuvavertailun. Oma kuvani on ihan hirveä ja on harmillista juuri sitä verrata oman äitini kuvaan, mutta kun olen siinä ihan äitini näköinen, ei voi mitään! Minä olen juuri tullut suihkusta ja täysin laittamaton. Noin 80-vuotias äitini on sen sijaan juuri käynyt kampaajalla on niin hienona että… Tässä kuvassa äitini jo sairastaa dementiaa (Alzheimerin tauti). Olkoon tämä kuva muistutuksenä äitini kuolemasta kaksi vuotta sitten. 3.10.2011. Olen kirjoittanut äitini muistokirjoituksen (tänne)
