Onko opittu taito, että pystyy nieleskelemään kokemansa pettymyksen? Voiko pettymystä oppia
sietämään? Vai onko kyseessä geeneissä saatu persoonallisuus- tai luonteenpiirre? Voiko pettymyksiä olla yhdelle ihmiselle niin paljon, ettei hän enää edes noteeraa niitä – pettymyksestä on tullut rutiinia? Voiko pettymyksiin siis ”tottua”? Pettymys on tunne, eikö vain? Onko siis kyseessä ”tunteiden säätelyn” oppiminen?
Katsoin ohjelman lapsena koetusta perheväkivallasta. Nuori nainen kertoi, että lapsuuskokemustensa vuoksi hän suhtautuu vieläkin elämään niin, että aina ”joku menee pieleen”, mikään ei voi onnistua. Vasta paljon myöhemmin hän oppi luottamaan, että elämässä voi myös onnistua, että asiat voivatkin mennä hyvin.
Kasvattajalle hyviä neuvoja antaa Raisa Cacciatore ja Petri Heimonen
Miten opetan pettymyksen sietoa, eli miten lasta voi opettaa sietämään epäonnistumista?
Tällaisia asioita olen viime päivinä pyöritellyt mielessäni. Ai, mutta lisäänpä tähän vielä yhden huomioni fb-maailmasta. Ryhmässä ”’Edes yhtenä päivänä maailman tärkein” vanhemmat pyytävät lähettämään lapsilleen kortteja, koska lapset ovat niin pettyneitä, kun eivät saa omaa postia. Ymmärrän tämän perimmäisen ajatuksen, mutta olen sitä myös kritisoinut. Eihän pikkulapsi osaa pettyä, ettei hänelle tule postia, jos ei sitä vanhemmat opeta. Jos lapsi oppii joka aamu kuuntelemaan tyyliin ”voi, ei tullut tänäänkin mitään kivaa postia” tms. ehkäpä hän juuri siitä oppii odottamaan itselleenkin jotain kivaa ja pettyy, jos ei saakaan. En muista omien lapsieni ikinä odottaneen mitään itselleen – en kyllä muista, olivatko edes mukana postilaatikon tyhjäämisessä?
Pettymys on ikävä tunne. Pienikin pettymys voi harmittaa koko päivän. Saati sitten, jos on ladannut kovasti toiveita ja odotuksia isoon asiaan, joka ei onnistukaan tai jota ei saakaan.
Kerroin omasta odotuksestani muutama päivä sitten – täällä. Yritin olla hehkuttamatta asiaa mielessäni, jotta pettymys ei pilaisi koko joulua. Siltikin huomasin aina välillä innostuvani ja ihan hiukan haaveilevani… Eilen illalla asia ratkesi. Sitä ei meille tule. Minun pitää pärjätä pettymykseni kanssa.
Hassua, miten ihmismieli on armollinen. Ensimmäiseksi tuli mieleeni nämä ”happamia, sanoi kettu pihlajamarjoista” – ajatukset. No, onpas se huojentavaa, ettei tarvitse ryhtyä niin isoon urakkaan. Huhuh, kiva, että saa tämä tavallinen arki jatkua. No niin, ei se oikeastaan niin kivaa olisi ollutkaan. Ja sitä rataa. Selviytymiskeinoja. Juuri nyt – yön yli nukuttuani – tuntuu edelleen huojentuneelta, vaikka toki pettyneeltä.
Luulen, että selviän hengissä tästä tunteiden vuoristoradasta.
Ja ei kun uusia unelmia ja haaveita kohti!
Mervi