Iso askel on otettu kohti itsenäisyyttä. Television paikkaa muuttamalla saatiin mahtumaan pyörätuoli sängyn viereen. Nyt pääsen ihan itse siirtymään sängystä pyörötuoliin ja päinvastoin. En enää tarvitse hoitajaa vessareissuille. Voisin lähteä lenkille vaikka kanttiiniin tai uloskin. Sitä en kylläkään vielä uskalla yksin tehdä, sillä en ole varma, kuinka kauas/kauan jaksan itse kelata.
Kotoa pitäisi tuottaa joku kiva vaate, minkä laittaisi peittämään tätä järkyttävää sairaala-asua. En ikimaailmassa kehtaisi normaalioloissa tällaisissa roiteissa kulkea kenenkään nähden!
Jos nyt oikein osaan ilman allakkaa laskea, niin antibiootin tiputtamisen loppumiseen on 11 päivää aikaa. Käsittääkseni voisin sitten päästä kotiin. Jos haavan vuotaminen ei ole siihen mennessä loppunut tilanne on toinen. Mutta siis toivoa on. Alunperinhän luulin, että joudun olemaan täällä kesäkuiseen leikkaukseen asti…..Tänään oli kiva iltapäivä, kun kävi vieras toisensa perään: yksi lähti, niin toinen tuli. Virkistävää. Kaikkein eniten kylläkin odotan miestäni, eikä se johdu pelkästään tuomastaan homejuustosta.
mervi