Olin viime viikon kuntoutuksessa Kankaanpäässä. Tämä oli kolmas ja viimeinen jakso, joka siirtyi ja siirtyi koronan vuoksi. Ensimmäisellä jaksolla olimme jo vuosi sitten. Vaikka en omia, allekirjoituksellani vahvistamiani tavoitteita saavuttanutkaan, olen silti tyytyväinen. Olin luvannut tehdä kotiharjoitteita, eli jumppaliikkeitä ja harrastaa liikuntaa säännöllisesti. Ei toteutunut.
Noh, viikon aikana näitä kumpaakin oli yllin kyllin. Osa ohjelmasta oli koko ryhmälle ja sitten oli yksilöaikoja. Olipa hyvä idea ottaa valokuvia jumppaliikkeistä, joita tein siellä ja jotka pitäisi kotona ottaa ohjelmaan. Yksinkertaisia liikkeitä, joihin ei tarvita kummoisia välineitä, eikä paljon aikaakaan.
Huoneeni oli aivan perimmäisessä nurkassa, joten liikuntaa sain siinäkin, kun kuljin edestakaisin. Ja päivä päivältä sujuvammin se kävikin.
Koronan vuoksi hygieniasta huolehdittiin korostetusti. Käsidesia oli joka paikassa tarjolla ja kaikki liikuntavälineet puhdistettiin aina joka käyttäjän jälkeen.
Otsikko liittyy ruokajonoon.
Huijarisyndroomaksi kutsutaan psykologista ilmiötä, jonka vaikutuksesta ihminen ei kykene sisäistämään omia saavutuksiaan todisteista huolimatta. Huijarisyndroomasta kärsivä on vakuuttunut olevansa huijari ja että hänen saavutuksensa ovat ainoastaan hyvän onnen tai ajoituksen tulosta, tai että hän on vain harhauttanut muut luulemaan itseään todellista kyvykkäämmäksi.Tässä asiaa on selitetty hyvin.
Kuntoutuslaitoksen ruokalassa on kaksi jonoa, toinen AVUSTETTAVILLE ja toinen OMATOIMISILLE. Avustettavien jonossa kulkevat vaikeammin vammaiset, joilla on apuvälineitä ja tarvitsevat apua ruoan ottamisessa tai pöytään kuljettamisessa, kuten minä.
Minulleppa iski ajatus, ETTEN OLE TARPEEKSI VAMMAINEN, ”ANSAITAKSENI” AVUSTAMISEN. Vaikka tosiasia onkin, että kun toisessa kädessä on kyynärsauva, on minulla vain yksi käsi käytettävissä ja tarjottimen kantaminen yhdellä kädellä on hankalaa ja toisinaan mahdotonta. Ainakin siinä on riski, että kaikki tarjottimella oleva putoaa lattialle.
Tässä kohtaa ajatukseni oli kohtuuton ja järkeilemällä pääsin siitä yli.
Aika ajoin mietin kotioloissakin sitä, kuinka avustettava oikeasti olen. Mitkä tehtävät ovat oikeasti mahdottomia minulle ja siis henkilökohtaisen avustajan tehtäviä? Ja mitkä taas olisivat sellaisia, että itsekin niistä selviäisin? Olen näitä rajoja ”koetellut” parin viime viikon ajalla. Olen tehnyt itse enemmän kuin aiemmin. Ja siihenhän tähtäsi myös kuntoutus, jonka Kela maksaa. Hakemukseni perustelin sillä, että parempikuntoisena tarvitsen vähemmän toisen ihmisen apua.
Vaikka liikunnalliset tavoitteet eivät näiden kurssien välisenä aikana toteutuneetkaan, yksi asia on aivan toisin. Masennus on voitettu ja huomasin taas olevani iloinen itseni ja myös sosiaalinen puoleni oli parantunut, nautin toisten ihmisten seurasta. Vaikka välillä olikin kiva vetäytyä olemaan yksin.
Enkä ole toivoani heittänyt liikunnankaan suhteen. Olen tässä kotiin palattuani jo hiljaksiin ottanut pari jumppaa ohjelmaani…
Mervi