Eilen, lauantaina, oli sukulaispojan häät tässä naapurikunnassa. Olin pyytänyt siskoani putiikkiin viimeisiksi tunneiksi, jotta voisin rauhassa valmistautua. Olin juuri laittamassa kynsiäni..
Näin hienot, tavaratalosta ostetut, itse liimattavat:
Mieheni oli käynyt torilla, mennyt yläkertaan ja tuli sitten kysymään, että ”mites se ensiapu lienee auki?” Meillähän on noita päivystyksiä lopetettu ja supistettu. Ihmettelin ja kysyin, että mikä hätänä, kun en käsittänyt edes, että kummasta on kysymys; kun tytärkin oli yläkerrassa. ”Kun ottaa niin sydämestä”, hän toteaa.
Sanoin, ettei me nyt mitään ensiapuun, vaan soitan hätäkeskukseen. Niin tein ja selitin sinne tilanteen. Sieltä lähti kutsu ambulanssille ja minulta ja myös mieheltäni kysyttiin lisätietoja. Läpi kaupungin kuului pillien ujellus, kun kaksi ambulanssia tuli paikalle. Neljä ihmistä – kaksi naista ja kaksi miestä ottivat olohuoneen haltuunsa, taulu pois seinästä ja siihen naulaan roikkumaan tippapussi. Hyvin oli tiimityöskentely opittu, niin hallittua oli toiminta. Voin vain kuvitella millaisen kaaoksen neljä ihmistä OLISI VOINUT saada aikaiseksi. Kun on kyseessä vakava tilanne tai rintakipuinen potilas, kuulemma lähetetään kaksi ambulanssia.
Paikalla otettu sydänfilmi kertoi, ettei mitään ainakaan isoa infarktia olisi, mutta selkeitä muutoksia kyllä. Nykyaikanahan tieto kulkee ja saman filmin näki Tyksissä sydänlääkäri, joka antoi ohjeet lääkityksestä ja määräyksen tuoda potilas Tyksiin. Valot vilkkuen sinne sitten menivätkin.
Siellä Aarre on nytkin. Tekivät lisätutkimuksia ja yhteen suoneen pallolaajennuksen. Oli kuulemma suoni aivan tukossa. Lääkärin mukaan tilanne oli loppujen lopuksi pahempi kuin ensinäkemältä olisi vaikuttanut. Nyt on olo enää väsynyt. Lääkkeet tekivät olon tosi huonovointiseksi ja paljon olikin oksennellut. Lääkkeisiin tottumattomana taisi olla liian tujut aineet! Itse olen samoja kipulääkkeitä saanut leikkauksien yhteydessä, mutta tuntenut oloni ainoastaan mukavasti uneliaaksi. Mutta mun kehoni onkin myrkkyjä tottunut suodattamaan.
Emme ole Turkuun lähteneet, sillä mieheni ei vieraista ”piittaa”, kunhan saa rauhassa nukkua. Puhelimitse on kuulumisia vaihdettu. Tänään siirtävät normiosastolle, jos sinne vaan tulee tilaa ja huomenna päässee jo kotiin. Pari viikkoa on ajokielto ja sairasloma. Kolmen kuukauden kuluttua kontrollikäynnillä tarkistetaan tilanne ja silloin selviää, onko jäänyt pysyviä vaurioita. Lääkityksiä tietysti tulee tälle aiemmin perusterveelle miehelle.
Herää vain kysymys, että onko nämä kolesteroli-, verenpaine- ym. vauhkoomiset tarpeellisia, kun mieheni kolesteroli oli saatu täysin ihanteelliselle tasolle, hän ei tupakoi, ei käytä alkoholia ja liikkuu säännöllisesti ja silti tällainen tuli eteen.
On tässä tullut mieleen monenlaista muutakin. Olen itse paljon sairastanut ja aina ollut ”se huonompi”. Mieheni kohdalla olen kyllä usein pelännyt (ja vilkas mielikuvitus kun on, jo monet kuvitteelliset hautajaiset järjestänyt) mutta huolestunut lähinnä autolla ajamisesta Niin monta läheltäpititilannetta on työmatkoilla ollut. Ei ole pieneen mieleenkään tullut, että jotain näin vakavaa saattaisi hänelle tapahtua. Vaikka ollaanhan tässä jo keski-iän ylittäneitä – mieheni 63-vuotias – eli kroppa alkaa väkisinkin rapistua. Illalla keskustelimme tyttären kanssa siitä, jos minulle jotain sattuisi. Että onko firman paperit niin selkeästi arkistoitu, että toisetkin niitä ymmärtää? Ja se lääkelistakin pitäisi tehdä ja kuljettaa mukana.
Elämä on arvaamaton ja joskus hiuskarvan varassa, niinkuin tavataan sanoa. Voiko sitä koskaan olla liiaksi varautunut? Muutoksia on luvassa: haluan aina tietää, missä mieheni liikkuu (uusintakynnys on melko matala) ja kiputuntemuksista pitää heti kertoa. Ruokavalio muutetaan heti ensi viikolla ”sydänystävälliseksi”. Piparit pois kahvipöydästä.
Mervi