Olemme mieheni kanssa vanha pari, kohta 40 vuotta yhteistä huushollia pidetty. Molemmat viihdymme kotona, mutta kovin harvoin mitään yhdessä puuhaamme. Telkkarin katsominen taitaa olla ainut yhteinen harrastus, onneksi tykkäämme paljolti samanlaisista ohjelmista.
Nyt kun olemme kahden kerroksen väkeä, puuhailemme kumpikin omassa kerroksessamme. Hädin tuskin ääneni kantaa, kun huutelen miehelle yläkertaan: ”Haloo….Tuukko juomaan kahvia?”
Appropoo – vaikkei tästä pitänyt ollenkaan tulla sairaskertomusta, mutta tuli väkisin mieleen – eilen, kuten usein muulloinkin, alkoi sydämeni sykkiä kummalliseen tahtiin. Kovin usein, kun menen työpäivän päätteeksi pitkälleni, alkaa sydän laukata villiin tahtiin ja epätasaisesti. Rytmihäiriöksi sitä luulen. Samanaikaisesti jalat alkavat kihelmöidä. Tätä kestää jopa pari tuntia, mutta sitten ruumis tasaantuu. No, eilen tapahtui sama juttu. Rytmihäiriö kesti kauan, eikä rauhoittunut edes välillä. Tuli vähän onhelo olo ja MINÄ SOITIN miehelleni yläkertaan kertoakseni, että ”jos tähän nääkähdän, niin tiedät sitten, että sydämessä on vika”. Kummallista tässä on se, että juuri levossa alkaa tuo häiriö. En tunne kipua, enkä huonoa oloa, vain tuo kummallinen syke.
Mutta siitä yhteisestä puuhasta. Tänään laitoimme yhdessä tauluja seinään. Tiedän olevani epäjohdonmukainen: toisaalta haluan pitää kiinni yhteisestä sopimuksesta, että minä päätän sisällä, mies ulkona, mutta toisaalta haluaisin hänenkin sanovan sanansa. Miksikö? No siksi, että jakaisimme vastuun. Jälkeenpäin kun tulee sanomista ”no kun sun piti se tohon saada….”. Myönnän.
Kaikki huonekalut, mitä tähän uuteen huusholliin on hankittu, on myöhemmin myyty pois. Paitsi keittiön pöytä ja tuolit. Seuraavaksi tod.näk. lähtee olohuoneen pöytäryhmä kiertoon… Että niin se mieli muuttuu.
Tauluprojektista toisessa blogissani. Mervi