Vuosi 2014 on tähänastisen elämäni kamalin. Tai noh, niistä mitkä muistan. Onnekseni lapsuuden sairaala-ajoista ei ole jäänyt muistijälkeä.
Vuosi alkoi kahdella merkittävällä asialla. Pellavasydämen loppuunmyynti saatettiin loppuun loppiaiseen mennessä. Tässä vaiheessa pahin surutyö oli jo tehty ja olin tavallaan huojentunut. Suunnittelin uutta elämää, johon kuuluisi vain mieleisiä harrastuksia.
Olin joulun alla aloittanut myös toisenlaisen uuden elämän. Vuoden verran jatkunut laihduttaminen oli saamassa uuden käänteen. Aloitin ene-kuurin. Se tarkoittaa kuukautta pelkillä laihdutuspussikeitoilla. Joulu oli jokseenkin ankea, joskin nautin enemmän kuin koskaan kodin sisustamisesta jouluiseksi.
Tammikuussa menin tarkoitin harkittuun ja kauan suunniteltuun laihdutusleikkaukseen. Tai oikeasti sen nimi on lihavuusleikkaus. Toimenpide sinällään sujui kait hyvin, mutta kovin olin kipeä. Oikeastaan tosi kipeä. ’
Jälkeenpäin voi vain arvuutella, että tästäkö se alkoi? Menikö tämän leikkauksen seurauksena pöpö lonkkaniveleen? Ehkä on onni, ettei sitä kukaan tiedä…Sairaalaan jäi tasan 10 kiloa painostani. Sen jälkeen paino ei tahtonutkaan pudota.
Helmikuun totuttelin uuteen elämääni pikkumasun kanssa ja ilman Pellavasydäntä. Hyvin pian totesin turhautuvani tekemättömyyteen. Ainoa valopilkku taisi olla Lentävän Lokin teatteripuvustus, josta nautin kovasti. Tein käsitöitä itselleni. Sisustelin kotia. Mutta jotenkin tuntui tyhjältä ja tarkoituksettomalta.
Maaliskuussa tapahtui kuitenkin jotain ihmeellistä. Meille tarjoutui mahdollisuus ostaa liike/asuinkiinteistö. Julkaisin ensimmäiset kuvat uudesta liikkeestä. Alkoi piiiiitkä matka siihen päätepisteeseen, että saatoin syyskuussa avata uuden Pellavasydämen.
Kauan en saanut iloita tästä käänteestä. Olin aloittanut kuntoilun ja kävin kohtalokkaalla uimahallireissulla. Voi, mikä kärsimys tuosta alkoikaan! Nyt kun luen näitä postauksiani, tuntuu itsestänikin tosi pahalta. Jouduin sairaalaan hengenvaarallisen verenmyrkytyksen vuoksi. Lonkkaproteesiini oli mennyt bakteeri ja koko proteesi poistettiin. Maaliskuussa olin siis jo toisessa leikkauksessa vuoden aikana. Tuo leikkaus oli aivan hirveä. Kokemuksia on lähes 20 leikkauksesta ja tämä oli kyllä kamalimmasta päästä.
Ambulanssi vei minut terveyskeskuksen päivystykseen, mistä minut siirrettiin Aluesairaalan ensiapuun. Sieltä siirryin Aluesairaalan kirurgiselle osastolle. Seuraava etappi oli Tyksin ensiapu, sitten Tyksin infektio-osasto ja viimein Tyksin keinonivelosasto. Sieltä siirrettiin leikkauksen jälkeen takaisin Aluesairaalan kirurgiselle osastolle, mistä taas Terveyskeskuksen vuodeosastolle. Olin siis kaikkiaan 8 eri paikassa. Minulla ei ole kaikista näistä edes mitään mielikuvaa, sillä olin niin kovassa kuumeessa ja näin harhoja. Ihan alkuvaiheessa, ollessani paikallissairaalassa kaaduin vessassa, kun joku hoitajista käski olla omatoiminen. Avunpyyntööni hän vastasi: ”Kyllä sinun pitää olla omatoiminen, miten sitten pärjäät kotona!”. Hän varmaan luuli, että olen kotiin menossa vaikka olin päinvastoin vasta tutkimukseen tulossa. Kaatumisen seurauksena lonkka meni sijoiltaan ja rikki. Samassa yhteydessä pohkeeni vaurioitui. Minut vietiin leikkaussaliin (ai mutta tämän leikkauksen olenkin unohtanut laskuista)ja lonkka laitettiin paikoilleen. Koska tulehdus ei talttunut, minut lähetettiin Tyksiin ja sielläkin kesti kauan kunnes syy selvisi.
Kaikkein kurjimmaksi tämän sairaalavaiheen teki se, etten kyennyt ulostamaan. En päässyt sängystä, enkä kyennyt alusastialle. Olin jopa leikkauksessa pääsemättä pytylle. Samat paskat kulki kotoa sairaalaan, Tyksiin ja vielä takaisinkin. Olen ikikiitollinen sille hoitajalle, joka otti minut vastaan Aluesairaalassa. Hän keksi keinon – ei mitään uutta, vaan ikivanhan – peräruiske! Ihanaa, muistan vieläkin sen helpotuksen tunteen. Miksi ei kukaan sitä aiemmin keksinyt, olisin säästynyt hirveältä tuskalta.
Samoin ihan turhaa tuskaa tuotti pohje, jonka loukkasin kaatumisessa. Se turposi ja oli kosketuksellekin hirveän arka. Näistä kaikista tulen tekemään potilasvahinkoilmoituksen. Lääkäri kylläkin kertoi minulle, ettei sairaala vastaa potilaan kaatumisesta.
Olin 9 viikkoa sairaalassa, koska päivittäin laitettiin 4 kertaa antibioottia suoneen.
Kun lopetin Pellavasydämen, ajattelin, että kaikki blogin lukijat katoavat. Ei sentään, tilalle tuli enemmän käsitöitä ja lukijamäärä kasvoi hiljalleen. Sitten kun jouduin sairaalaan, olin varma, ettei kukaan enää lue blogiani. Taas olin väärässä, entistä enemmän oli päivittäisiä kävijöitä. Minulle blogi oli äärettömän tärkeä sairastaessani.
Te lukijat ette tietenkään voineet käsittää, miksi syömiseni oli niin vaikeaa kuin sen kerroin olevan. Syynä oli tuo laihdutusleikkaus. Vatsani ei tahtonut sietää mitään sairaalaruokaa. Antibiootit aiheuttaisivat ”terveellekin” vatsalle ongelmia, saati sitten vastaleikatulle. Oli kauheaa, kun ei voinut juoda oikein mitään. Mieheni yritti tuoda kotoa jotain, mitä olisin voinut syödä. Paino tietysti tippui koko ajan, mutta samalla aloin saada puutosoireita. Hiukset harvenivat niin, että sängynvierusta oli aina hiuksissa…
Huhtikuu meni kokonaan sairaalassa ja melkein koko toukokuukin.
Toukokuun lopulla pääsin kotiin. Aloin suunnitella ja järjestää matkaa tyttäreni häihin, jotka pidettäisiin heinäkuussa. Kuukauden ehdin olla kotona, kun tuli uusi infektio. Jotain pieniä ilonaiheitakin tähän kamalaan ajanjaksoon liittyi. Leikkautin harvenneet hiukset ihan lyhyiksi ja otin niihin voimakkaan värin. Ostelin myös uusia, pienempiä vaatteita.
Heinäkuussa tehtiin uusi leikkaus. Lonkkanivelen paikka tyhjennettiin mädästä ja puhdistettiin. Oli jotenkin turhauttavaa toipua leikkauksesta, kun tiesi, että vasta on edessä varsinainen korjausleikkaus. Pääsin kotiin sitä odottelemaan. Elokuun ajan kuljin kaksi kertaa päivässä invataksilla saamaan antibioottia suoneen.
Syksystä jää muistoihini ikävät taistelut kaupungin vammaispalvelun kanssa. Eivät myöntäneet taksikorttia, kun en ole tarpeeksi vammainen pyörätuolissa istuja.
Syyskuussa pääsin vihdoin sisustamaan uutta liiketilaa ja 20.9. avasin Pellavasydämen uudelleen. Kaikki sujui suunnitelmien mukaan, vaikka pyörätuolissa istuinkin. Jäin jännityksellä odottamaan leikkausajankohtaa ja se osuikin sitten mielestäni mahdollisimman hankalaan aikaan. Näin jälkeenpäin ajatellen kuitenkin kaikki meni oikein mainiosti.
Jos tuo maaliskuinen leikkaus olikin elämäni kamalin, niin tämä marraskuinen oli sitten se kaikkein ”helpoin”. Kaikki meni hyvin ja nytkin vielä – muutaman kuukauden päästä – koko ajan tapahtuu edistymistä.
Nyt kun katselen taaksepäin mennyttä vuotta 2014, se oli todellakin elämäni kamalin, mutta päättyi hyvin. Kovin syvissä vesissä kävin, mutta pysyin kuin pysyinkin pinnalla ja nyt tuntuu hyvältä. Löysin vanhoja kirjoituksiani selatessani kommentin, joka pysäytti. Näin kirjoitti Merja: ”Mutta, muistelen Mervin joskus sanoneen, ettei viimeisimmän leikkauksen jälkeen olisi enää mitään tehtävissä. Nyt tämä kamala käänne ilmeisesti kuitenkin on tuonut uuden vaihtoehdon käyttöön. ”
Juuri noin siinä kävi. Vuoden 2012 leikkauksesta jäin huonosti kahdella kepillä kulkevaksi. Tänään pystyn käymään kaupassa yhden kepin turvin ja jopa muutaman askeleen ottamaan kokonaan ilman keppejä. Tilanne on siis parantunut!
Neljä varsinaista leikkausta plus 3 muuta käyntiä leikkaussalissa – siinä menneen vuoden saldo. Tiedän, että leikkauksia on vielä monta edessä, mutta niitä odotellessa nautin keventyneestä olostani. Olen 35 kiloa vähemmän lihava, kykenen piiiitkästä aikaa laittamaan sukat jalkaan ilman sukanvetolaitetta ja käyttämään talvisaapikkaita, joissa on vetoketju. Monia kivoja yksityiskohtia tulee vastaan uudessa elämässäni. Niin, ja Pellavasydän – nautin kivasta työpaikasta ja odottelen innolla uuteen kotiin muuttamista. Voisko ihminen elämältä enempää toivoa?