Joka maanantai mieheni menee kuntosalille ja senjälkeen uimaan. Alunperin aloitimme tämän tavan yhdessä, mutta sittemmin minä jäin pois. Ja kun vuosi sitten taas kävin, tulin kovin kipeäksi. Luulin, että se vesijumppa oli niin tehokasta, mutta sehän olikin verenmyrkytys, jota sitten sairastin koko loppuvuoden. Todennäköisesti bakteeri ei tullut uimahallista, mutta eihän sitä tiedä….
Tänään melkein innostuin taas lähtemään. Hetken mietittyäni peruin kuitenkin aikeeni. Ei tarvinnut kuin muistella niitä liukkaita lattioita, pitkää kävelymatkaa ja senjälkeen kipeitä jalkojani. Siihen se sitten jäi. Toki joskus taas menen, mutta semmoisena päivänä, etten ole touhunnut jalkojani kipeiksi.
Tänään yksin ollessani harjoittelin kävelemistä ilman kumpaakaan keppiä. Kyllä se periaatteessa sujuu, mutta on kamalan näköistä nykimistä. Juurikin vesijumppa olisi hyvää lihaksien vahvistamista.
Olen kiitollinen siitä, että saan kulkea pystyasennossa. Ja siitä toiveesta, että ehkäpä ilman keppejäkin joskus kävelen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että oloni olisi kivuton. Ei läheskään. Nytkin on molemmat jalat kuin tulessa, kun lähden liikkeelle. Mutta kaikkea ei voi saada, eikä sitä kannata miettiä, mitä ei ole – vaan nauttia siitä, mitä on!
Mervi