Lihavina vuosinani (arvaa vaan mitä se tarkoittaa!) olin aika hukassa vaatevalintojeni kanssa. Kun taas nuoruudessani tiesin kyllä, millaisia vaatteita haluan. Nyt jälleen alkaa orastaa varmempi ote, kuten kerroinkin jo otsikolla ”Orastavaa turhamaisuutta”.
Kun istuu pyörätuolissa, joutuu miettimään vaatteita ihan toisella tavalla. Nyt ymmärrän isääni, joka kiukutteli äidin takkien kanssa, kun ne oli niin hankala pukea. Isä oli pyörätuolissa liikkuvan äidin omaishoitaja. Sama tilanne on nyt itselläni.
Totesin, että kaikki päällystakkini ovat pitkiä. Tietenkin, pitäähän niiden paksu lantio peittää! Nyt ne ovat aika hankalia. Kun tätä valitin miehelleni, hän totesi kylmän rauhallisesti, etten nykyään tarvitsisi kuin takin etupuolen!
Tästä seuraa, että olen ihan hiukan vilkuillut toisenlaisia takkeja – vyötärömallisia. Eräänä ihanana päivänä, kun pääsin ajan kanssa kaupungille shoppailemaan, sattui silmiini uusi paikallinen vaateliike, jossa en ollut vielä poikennutkaan. No, en kyllä poikennut nytkään. Teimme siis ”katukauppaa” Vaikkei varsinaisia portaita ollutkaan, mutta jotain hankaluutta kuitenkin…
Niinpä minulla on nyt melkein nahkarotsi, paitsi että se on keinoainetta. Mutta eikö olekin cool?
 |
| Silmät piti ottaa pois, kun niissä oli ”väsähtänyt” ilme |
Ei se nyt oikein näissä kuvissa välity, miten kaunis tämä on. Olkapäillä ja sivuissa on venykkeet, joten takki istuu kuin hansikas. Istuu siis kun seison, mutta kun istua plösäytän tohon pyörätuoliin, niin – no se näkyy kuvassa, miten se sitten istuu. Eli ei istu, kun istuu.
En muista, onko mulla ikinä – siis ikinäikinä – ollut vyötäröpituista takkia. Mutta nyt on. Musta tulee rokkimimmi. Ai niin! Mullahan on ne niitti-nahka-saappaatkin. Mutta nahkahousuja en ikinäpäivinä osta. En ikinä.
Mervi