Hassu sanonta, ”istuin aamupäivän puhelimessa”. No, sitä minä kuitenkin tein – aamulla aloitin ja monta puhelua soitin. Mutta palataan vielä eiliseen iltaan. Aika lailla kiihdyksissä olin, kun kirjoittelin kaksi sähköpostia lääkäreilleni, toisen terveyskeskukseen ja toisen Tyksin leikkaavalle ortopedilleni, Mikalle. Monet teistä muistaakin hänet, eikö vain?
Tällaisen lähetin terveyskeskuksen lääkärille, joka minulle kirjoitti todistuksen vammaispalveluja varten:
Uskon, että muistat minut, keski-ikäisen tädin pyörätuolissa. Kirjoitit kolmekin todistusta, kuljetuspalveluista, henkilökohtaisesta avustajasta ja fysikaaliseen hoitoon.
Olin pahoillani, että laitoit asian ikäänkuin ”katkolle” vuodenvaihteeseen. Ikäänkuin olisin silloin parantunut. Sanoinkin, että siihen minun hakemukseni sitten torppaa. Sinä vakuutit, että puoli vuotta sairastamista riittää tekemään siitä pitkäaikaisen.
Niin ei kuitenkaan ole! Tänään kävi sossun täti ja selitti, että pitää olla koko vuosi ennenkuin voi saada em. palveluja. Nyt minä en saa kumpaakaan…. Virkamies totesi, että lääkärintodistus on ristiriidassa minun puheitteni kanssa (tai toisinpäin).
Voit uskoa, että olen täällä kihissyt kiukusta sen jälkeen. Nyt olen sitten määrätty tänne neljän seinän sisälle pääsemättä edes ulko-ovea pidemmälle. Vain sen tähden, että sinulla riittää uskoa, että olen vuoden vaihteessa pystyasennossa. Kumpikaan meistä, en minä etkä sinä, tiedä, olenko siihen mennessä päässyt edes leikkaukseen, jossa proteesi laitetaan. Puhumattakaan siitä, että olisin siitä suuresta leikkauksesta jo kuntoutunut.
Minä ja ortopedini tiedämme, etteivät leikkaukset pääty tähän. Vuorossa on joko toisen polven protetisointi tai oikean lonkan revisioleikkaus tai mahdollisesti vasemman polven uusintaleikkaus, koska sekin tuntuu kipeytyvän luonnottomasti. Mahdollisesti rikkoontui, kun kaaduin sairaalan vessassa.
Voi olla (mihin itse olen valmistautunut) että olen koko loppuikäni pyörätuolissa. Nyt on vaan mielenterveyteni koko lailla vaakalaudalla, kun en pääse mihinkään. Olen avaamassa liikettä uudelleen, mutta eihän siitäkään mitään tule, jos en kerran pääse liikkumaan. Kuka olisi tilanteessani yhtä sisukas ja sinnikäs?
Pidin sinusta lääkärinä, muistathan kehuni? Olen tulossa uudelleen kipeiden olkapäiden vuoksi 29.9. mikäli kestän kipua siihen asti. Sydämestäni toivon, että voisit pikaisesti vastata viestiini. Mitä sitten ajatteletkin.
Mitäs tuumaatte? Kipakkaa tekstiä, sanoi sisareni. Sanomattakin lienee selvää, että minulta on aikaa sitten karissut kaikenlainen lääkäreiden edessä pokkurointi. Sanon, mitä ajattelen. Lääkärit ovat minua varten, eikä ainakaan päinvastoin.
Aamulla sitten tämä reipas nuori lääkäri soitti. Eihän tietysti luvannut todistustaan uudelleenkirjoittaa, mutta esitti, että jospa leikkaava lääkäri antaisi uuden lausunnon. Soitti myöskin se eilinen sossun ”typykkä” ja esitti samaa. Olipa ottanut yhteyttä naapurikunnan kolleegaansa ja tulivat yhdessä tähän päätökseen. Toisen lääkärin mielipide olisi hyvä saada.
Sitten soitin Tyksin poliklinikalle ja yritin aikaistaa käyntiäni, mutta se ei onnistu ennen 1.10. Puhelu siirrettiin jononhoitajalle. Hän kertoi (muisti muuten tapaukseni) etten ole vielä edes leikkausjonossa, siitä asiasta päätetään vasta tuolloin 1.10. Koko loppuvuoden leikkausajat ovat jo menneet ja vielä 6 ihmistä odottaa aikaa. Hyvässä – hyvässä tai pahassa – lykyssä en siis pääse leikkaukseen edes tämän vuoden puolella. Puhumattakaan, että olisin silloin jo kunnossa!
Seuraavaksi soitin Invalidiliittoon tutulle järjestöpäällikölle, joka tietää vammaispalveluista kaiken. Ei hänkään kyllä ymmärtänyt minun tapauksessani vuoden ”määräajan” soveltamista, koska kyseessä ei ole yksittäinen sairaus, vaan synnynnäisen sairauden jatkumo. Hänen ohjeestaan soitin Tyksin kuntoutusohjaajalle, joka lupasi ottaa asiansa omakseen. Ensin hän tutustuu papereihini, sitten tapaamme ja hän alkaa ajaa asiaa.
Vielä yksi puhelinsoitto. Olen odottanut lähes kuukauden verran pääsyä Tyksin apuvälinekeskukseen sovittamaan erilaisia pyörätuoleja ja keskustelemaan, josko saisin sähköpyörätuolin. Joka ikinen päivä odotan postia sieltä. Kun ei sitä alkanut kuulua, soitin ja sain vastauksen, ettei heillä ole edes lähetettä. Terveyskeskuksen fysioterapiasta sitä ei ole edes lähetetty eteenpäin.
Sitten tilasin taksin fysioterapiaan, kävin niska-hartiaseudun hieronnassa, kävin terveyskeskuksen fysioterapiassa kysymässä uutta pyörätuolia (tilattiin, tullee tiistaina) ja pyysin taksin jättämään minut kaupungille.
Mutta että se oli taas kivaa päästä ihmisten ilmoille! Kävin kangaskaupassa. Kahdeksan kuukautta, enkä ole kertaakaan käynyt! Sitten kelailin hiukan kaupungilla, kävin ostamassa kuntosalihanskat kelaamisen helpottamiseksi ja vielä ruokakaupassa. Tuntui ihan ihmismäiseltä. Ajatella, jos koko talven joudun olemaan sisällä neljän seinän sisällä pääsemättä mihinkään. Eikä!
Miksi ihmeessä niin monta ihmistä pitää valjastaa minun asiani tähden? Mikä resurssien tuhlaus. Monen ihmisen aika ja vaiva. Surettaa se, että niin moni joutuu vain tyytymään hylkäävään päätökseen. Ei ole tietoa, taitoa, eikä rohkeutta ajaa omaa asiaansa. Minä en kuulu siihen porukkaan. Tämä asia käännetään pohjia myöten, enkä periksi anna! Nih.
Mervi