…kirjoittelen täällä ensiavussa maatessani päivän kuulumisia. Iltapullo antibioottia tippuu tunnin verran suonistooni.
Aamulla jäin ”aamupullon” sairaalassa saatuani kaupungille shoppailemaan. Sain avukseni sisareni. Apu olikin tarpeen sillä yllättävän paljon on kaupungin kaduilla töyssyjä, kiveyksiä ja korotuksia, joita on raskas pyörätuolilla ylittää. Käsivoimat ei riitä, jos on vähääkään ylämäkeä tai kaupassa kynnyksiä. Nyt näyttää lisäksi siltä, että olkapääni ovat pitkäaikaisesti viottuneet. Edes särkylääkkeeni eivät vie kipua pois. Kelaaminen on senkin vuoksi hankalaa.
Kävin katsomassa silmälaseja, mutta olin pettynyt valikoimaan. Kaikki olivat – ainakin siinä kaupassa – kovin tavallisia. Haluaisin jotain räväkkää, värikästä ja koristeellista. Eiks niin, että kukaan ei silloin huomaisi rypistynyttä naamaani kun kiinnittäisivät huomionsa silmälaseihin?
Urheiluliikkeestä, minä niin urheilullinen ihminen, kävin katsomassa valkoista hupparia. En ostanut hupparia, mutta jonkinlaisen collagetakin. Samaan syssyyn sain edulliseen hintaan siihen kuuluvat housut. Ostin vielä toisetkin samaa Torstai – merkkiä olevat verkkatyyppiset housut. Siis eihän tuo valkoinen mikään viisas valinta ollut, kotiin päästyäni jo huomasin sekä helman että hihojen mustuneen pyörätuolin pyöristä!
Kenkäkaupasta ostin balleriinat, vaikka edelliset ostokseni, kolmet kengät, ovat vielä niillä sijoillaan laatikoissaan ja ostoskassissa purkamatta. Ideana tässä kaikessa oli tuottaa itselleni ILOA ja PIRISTYSTÄ. Varsinaista tarvetta millekään noista ei olisi ollut. Saahan näin tehdä? Ai niin – kävinhän minä vielä ruokakaupassakin ihan yksin. Useamman kerran jouduin pyytämään apua vierailta ihmisiltä, kun haluamani tuotteet olivat liian ylhäällä.
Nytpä huomaankin, että ostoksista ottamani kuvat ovat kotona kamerassa eikä tässä tabletilla. Näytän ne siis myöhemmin… mervi