Tänään välähti ensimmäisen kerran mieleeni, että entäs jos tää ei onnistukaan? Jos ei haava paranekaan ja tulehdusta saada kuriin. Helposti valuisin itsesääliin, mutta paras on heti torpata tuollaiset ajatukset. Täällä vaan on niin vähän virikettä, mihin ajatukset suuntaisi toisaalle.
Lääkäri kävi pyörähtämässä, mutta mitään uutisia ei ollut mukanaan. Nyt pitää odotella aluesairaalan ortopedin leikkauskiireiden loppumista, jotta hän ottaisi kantaa eilisen kuvauksen tuloksiin ja niin selviäisi jatkohoito. Luulen, että siinä käy niin, että kun ortopedi on vapaa, osaston lääkäri on lähtenyt viikonloppua viettämään. Ilmeisesti hierarkian tähden kuvio menee näin, eikä niin, että osaston lääkäri voisi suoraan Tyksistä kysyä ohjeet. Mutta miksi minun pitää kärsiä siitä?
Kaksi lausetta jäi lääkärin sanomisista mietityttämään. ”Jos leikkausta ei nyt voidakaan tehdä, mikä on jatkohoito?” Ja toivotus hyvästä viikonlopusta. Ahaa!? Lääkäri kyllä ymmärsi harmistukseni ja kertoi itsekin turhautuneensa kun on nyt viikon ollut töissä eikä mikään ole edistynyt! Hmmmm.
Tänään puhkesi vanha vaiva. Aloin kaivata lohturuokaa. Kuinka moni teistä potee tätä samaa tautia? Kun tulee paha mieli, harmistus tai hermostus, alkaa jääkaapin ovi käydä.
Mutta mitä tehdä silloin, kun suu maistaa kaiken pahan makuisena? Aamulla tuntui kuin suussa olisi pala hiivaa, kiva.
Joku näytti facebookissa kuvan ostamistaan tuoreista mansikoista. Happamia, sanoi kettu pihlajamarjoista. Mitä muuta kivaa voisi toivoa, tuottaa ulkopuolisesta maailmasta? Kanttiinista ei löydy kuin lehtiä ajankuluksi. Omat vaatteet voisi piristää. Mulle annettiin ihan hirveän näköinen collagepusero ja sillä pitäisi kehdata kulkea ihmisten ilmoilla, not. Viikonlopuksi on luvattu lämmintä, ehkä joku vie ulos, mutta miten kehtaa? Voitko ymmärtää, että niinkin hassu asia kuin rintaliivit voisi tuottaa iloa, tunteen normaalista ruumiista.
Olen tavattoman iloinen teistä lukijoistani. Erityinen kiitos jokaiselle, joka on kommentteja lähettänyt, ne tuottavat aina iloa. Tänään yksi hoitaja kysyikin, että olenko kirjoitellut. Myönsin, että vähän on harventunut, kun ei ole iloisia kerrottavia. Hän ymmärsi, että kannattaa kuitenkin yrittää pitää kiinni siitä, mikä hiukankin tuottaa iloa. Näinhän se on. Mervi