Olen saanut ihania kommentteja, joissa ihmetellään positiivisuuttani. Kyllä, etupäässä olen kyennyt sinnittelemään iloisella mielellä – ehkä se sitten on perusluonteenpiirteeni. Vaikka tilanne on epävarma ja epämiellyttävää oloa on riittänyt, vaikka lähes kivuttomana olenkin ollut, vain kerran sain epätoivokohtauksen.
Se oli ihan alussa ja tapahtui yöllä. Oli paha olla eikä mitkään omat konstit auttaneet. Hoitajatkaan eivät osanneet tehdä mitään. Vaikka jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkä sainkin jonkun rauhoittavan, koska nukahdin melko pian.
Yleensä juttelen ystävällisesti ja iloisesti hoitajien kanssa, eikäpähän ole syytäkään muuhun. Sensijaan muihin potilaisiin en jostain syystä osaa asennoitua. Tykkään oikein paljon vanhuksista ja mielelläni keskustelen heidän kanssaan. Tämä on terveyskeskuksen vuodeosasto, joten vanhuksia on varmaankin suurin osa.
Olen etupäässä ollut ”omassa, ylhäisessä yksinäisyydessäni” koska en ole päässyt liikkeelle eikä minulla ole huoneessa muita. Nyt kun vointini on kohentunut, alkaa ilmeisesti näkyä osaston kuntouttava työote, kun minuakin aletaan patistaa liikkeelle. Noh, käskystä menin äsken päiväsaliin syömään toisten mummojen ja paappojen kanssa. Yksi pappa ei saanut itse jakkua päälle ja pyysi apua toiselta papalta, joka ei kuitenkaan voinut auttaa. Oli aivan luonnollista tarjota apuani ja niin pappa sai lämmintä ylleen.
Huomasin kuitenkin siinä syödessäni, että jonkunlainen alakulo meinasi tunkea tajuntaani. En osaa selittää sitä, mutta totesin, että mieluummin olisin täällä omissa oloissani. Sitten oli ihan pakko lähteä pois, kun viereiseen vessaan kutsuttiin hoitaja ja kaikki ko. toimintoon kuuluvat keskustelut ja äänet kuuluivat. Ruokahalu meni.
Ymmärrän, että tilanne olisi aivan toinen, jos olisin ikäisteni joukossa ja ehkä vaivatkin olisivat edes samantyyppisiä.
Mervi