Palkinto

 
Kotoa olen saanut opetuksen ja esimerkin, että vanhuksia kunnioitetaan. Jo nuorena tyttönä pidin vanhoista ihmisistä ja mielelläni kävin heidän luonaan. En kylläkään siivonnut, pessyt ikkunoita tai käynyt kauppa-asioilla, vaan olin paremminkin seuraneitinä. Keitettiin kahvia ja seurusteltiin tai autolla kuskasin hengellisiin tilaisuuksiin.

Ei silti, ei asennetta välttämättä peritä ”äidinmaidossa”. Yritin näyttää esimerkkiä tyttärelleni, joka oli silloin alle kouluikäinen. Menimme vanhainkotiin ja hän jo ulko-ovella nyrpisti nenäänsä ja sanoi, että ”täällä haisee vanhoille ihmisille”.

Vanhojen ihmisten kanssa keskustellessa on muutamia asioita eduksi. Minulla on kuuluva ja selkeä ääni. Lisäksi osaan puhua niin, että myös huuliltani on helppo lukea, vaikkei hyvin kuulisikaan. Osaan myös hidastaa ja selkeyttää puhettani, vaikka normisti puhun nopeasti. Tietyissä tapauksissa täytyy myös yksinkertaistaa sanomansa. Pitää olla kiinnostunut toisen jutuista. Minä rakastan elämäntarinoita – kaiken ikäisten – mutta erityisesti vanhusten. Sota-aika, evakkoretket, puute, selviäminen ja surukin ovat lempiaiheitani. Usein tulee mieleen, että voi kun saisi tämänkin tarinan kirjoitettua muistiin!

Nämä viisi vuotta, kun olen ollut yrittäjänä, on mennyt pelkästään yritystoimintaan keskittyen. Olen joskus kärsinytkin siitä, että en ole ollut ”hyödyksi”. Toki saan usein tuntea putiikissa palvellessani, että olen voinut tuottaa iloa mummuille. He antavat kyllä arvoa sille, että joku kuuntelee ja keskustelee. Harvassa ruokakaupassa enää kukaan suo aikaansa asiakkaalle – se ei ole mahdollista, vaikka haluaisikin.

Kun  muutimme tähän taloon, jonka vieressä oli (juuri nyt muuttanut muualle) vanhainkoti, luulin, että siellä minä käyn päivittäin viihdyttämässä vanhuksia. Ja pöh! Muutaman kerran kävin laulamassa ja soittamassa. Nyt ei ole aikaa ja/tai energiaa riittänyt.

Tällainen aasinsilta siihen, miksi sain tänään kukkia. Ja suklaata.

 

Kesäisellä retkellä aivan sattumalta jäin kuluttamaan aikaa erään puolitutun pariskunnan kanssa. Jossain yhteydessä tulin maininneeksi, että olen ollut verotoimistossa töissä. ”Voi, sittenhän sinä voitkin varmaan vastata meidän hankalaan kysymykseen!” Keskustelu johti siihen, että nyt – paljon myöhemmin – kävin muutaman kerran heidän kotonaan ja tutustuin tuohon ongelmaan. Olihan siinä minullekin uutta opeteltavaa, mutta kun viimein soitin verotoimiston verokortti-palvelunumeroon, osasin kuvitella, mitä siellä linjojen toisessa päässä tapahtuu, kun itsekin olen niitä eräitä laskenut.

Meillä ei ole enää omassa kaupungissa verotoimistoa. Asiat pitää hoitaa netissä tai puhelimitse. Mutta sanon minä, että kyllä vanhan (eikä tarvitse olla vanhakaan) ihmisen on todella vaikea osata esittää asiansa, etsiä valmiiksi tarvittavat tiedot ja yrittää kuvailla mistä on kysymys. Ihan aiheetta sain tuntea olevani SANKARI, joka pelasti tämän parikunnan pulasta. ”Kun niin monta yötä on tämän asian kanssa valvottu”. No, nyt saavat nukkua rauhassa, kun asia tuli valmiiksi!

Ensin meinasi asioiden järjestyminen puhelimitse ontua, mutta loppujen lopuksi sain oikein hyvää palvelua ja annoinkin kiitokset: kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Olihan nuori mies ilahtunut: ”kiva saada välillä tällaistakin palautetta.”

Taas huomasin, miten kiva on iäkkäiden, paljon elämää nähneiden ihmisten kanssa seurustella. Vaikka vähän muistikin takkuaa, niin yleensä ne vanhat asiat ovat kirkkaana mielessä. Oli niin kiva kuulla sota-ajan tapahtumia, nuoren parin perheen perustamista, toiveita ja pettymyksiä. Iloja ja suruja. Jo pelkästään tuon parin keskinäisen kanssakäymisen seuraaminen tuotti iloa. Selvästi näki, miten he rakastavat, arvostavat ja kunnioittavat toinen toistaan. Vaikka toinen sanoikin jonkun väärän vuosiluvun, ei siitä alettu kinaamaan. He myös uskalsivat näyttää tunteitaan, koskettaa toinen toistaan. Tuli niin hyvä mieli.

Paitsi että minä tulin kateelliseksi, kun heillä oli niin kaunis koti. Hyvällä maulla sisustettu ja nykyaikainen. Olen taas yhtä kallisarvoista kokemusta rikkaampi. Ja saan nauttia syksyisestä kukkakimpusta keittiön pöydällä.

Tämän kaitaliinan olen ajat sitten itse kutonut pöytäpuissani. 
Olen käyttänyt siihen poppanan sijasta hyvin ohutta trikookudetta.

Sammakkokin tahtoi välttämättä kuvaan, vaikkei tähän tarinaan kuulukaan. 
Tämä on ollut minulla myynnissä, mutta katkoin sen varpaan. 
Mitäs pitää niitä tuollain kohollaan…. 
Liimalla siitä onneksi selvittiin. 
Hän on kyllä aika sympaattisen näköinen.
*******************************
Olen varmaan ”vanhana syntynyt”. En ole koskaan erityisen hyvin tullut juttuun oman ikäisteni kanssa. Varsinkaan nuorena. Mieluummin hakeuduin vanhusten seuraan. Lisättäköön, että ei toki kaikki vanhukset ole kivoja. Kyllä joka ikäryhmistä löytyy myös ikäviä ihmisiä, kaikkeen kyllästyneitä marmattajia.
Minkä ikäisten ihmisten seurassa sinä viihdyt parhaiten?
Mervi kysyy

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Shopping Cart
Scroll to Top