Olen tunneihminen. Mielialani voi vaihtua viiden minuutin sisällä iloisesta alakuloiseksi tai ihan miten vaan milloinkin. Tänäänkin olen ollut sekä alakuloinen että oikein iloinen, vuorotellen.
Ei tarvinnukkaan ruveta suurraivausta tekemään, sillä kamera löytyi kuin löytyikin – putiikista. Tässä on kuva ”toimistosta” ja tuossa kassissa se mokoma piilotteli. Vähän jo innostuin siitä uudesta kamerasta, mutta säästyipä muutama satanen, kun ei nyt sitten tarvinnutkaan ostaa.
Oli oikein vilkas päivä kaupalla. Kivoja ihmisia ja mukavia jutusteluhetkiä pitkin päivää. Kauppias on tottakai hyvällä tuulella, kun kauppa käy ja asiakkaat ovat tyytyväisiä. Putiikissa poikennut isänikin tuli katsomaan, että ”kenellä noin hersyvä nauru on” kun korjaustyötä hakemassa ollut rouva oli tyytyväinen ja iloinen. Toisilla on niin tarttuva nauru, että pakosti tulee kuulijakin hyvälle tuulelle.
Ihan parhautta oli päivän viimeiset asiakkaat, äiti ja tytär. Voi sitä ihastelun määrää! Toinen toisilleen hehkuttivat: ”tuu nyt katsomaan, miten ihana tääkin on ja tää ja tääkin….” Kyllä minäkin sitten heitä kehuin, miten ihania ihmisiä ovat ja pelastivat päiväni – kaikki harmaat pilvet kaikkosivat taivaaltani. Lähtiessä oikein halattiin. Maanantaina tulevat uudestaan, sillä lupasin siihen mennessä tehdä pellavatunikan, koska aivan oikeaa kokoa ei nyt löytynyt.
Eikä tässä vielä kaikki hyvät asiat. Olin poikkeuksellisen kohtuullisessa kunnossa työpäivän päättyessä ja jaksoin käydä kaupassa! Harvinaista herkkua ja herkkuja osteskelinkin. Käyn tosi harvoin yleensäkään kaupoissa ja ruokakaupassa en juuri koskaan, joten olen kuin Liisa Ihmemaassa (sekin on jonkinlainen sanonta) kaikkien herkkuhyllyjen äärellä. Ihan vähän jotain pientä ja Anna-lehti yksinäisen iltani ratoksi.
Mervi
joka ei osaa päättää, että päättääkö tähän vai kertooko myös siitä toisesta puolesta…