Nyt tuli jokin raja vastaan. Säiliö täyttyi ja valuu jo yli. Sietokyky ylittyi.
Tiesin tämän, että jossain vaiheessa lakkaan jaksamasta. Yleensä joku pikkuasia ”katkaisee sen kamelinselän”. No niin, siinä se taas on – korulause. Huomasitteko, kun joku jo närkästyi näistä minun sanonnoistani. Mutta minkäs teen, kun niitä tulee aina vaan mieleen. Eikä se haittaa, vaikka ne jonkun mielestä onkin vain sanahelinää… Joku näkee vanhoissa sananlaskuissa viisautta, joku ei sitä näe. Sallittakoon.
Mutta siis, elämä on. Välillä rankaa, välillä liiankin. Tänään on ollut.
Olen aivan satavarma, että siellä lukijoissa on monta, jotka ymmärrätte, kun kirjoitan, etten enää jaksa.
Terveyden menetys, rakkaasta harrastuksesta luopuminen ja liian paljon työtä – tarvitaanko vielä muuta? Edellisen kirjoituksen asia on paisunut kuin pullataikina (taas!) ja olen saanut raskaan syyllisen viitan harteilleni.
Huomaan hyvät näyttelijän lahjani; vaikka itku olisi miten kurkussa, vieraiden edessä pystyn hymyilemään ja juttelemaan iloisesti. Mutta tänään padot aukesivat ja annoin itkun tulla. Tajuan, että kaikki stressi, jännitys ja ylirasitus purkautuu.
Kamerani on taas ja vielä hukassa, mun täytyy varmaan ostaa uusi. Lainasin miehen kameraa ja sieltä löysin tällaisia kuvia:
Ja vielä lopuksi anonyymin iloksi yksi sanonta: Paistaa se aurinko risukasaankin! Onko se pelkkää sanahelinää, vai sanottu syvällä kokemuksen rintaäänellä?
