Jokin aika sitten kyselin lukijoilta postausehdotuksia ja ne, jotka vastasivat, kysyivät kaikki samaa: miten minusta tuli yrittäjä ja miten innostuin käsitöistä?
Tässä nyt tulee vähän kertaustakin, mutta joo….ittestänsähän on aina kiva kertoa!
– Ainut haaveammatti minulla on aina ollut opettaja.
– En kuitenkaan koskaan valmistunut matematiikan opettajaksi, viisi vuotta Turun Yliopistossa meni hukkaan.
– Olen ollut useammassa työssä valtion virastoissa, pisimmän ajan verotoimistossa.
– Työurani jäi kesken, sillä jäin 40 iässä työkyvyttömyyseläkkeelle
Muutaman vuoden olin eläkkeellä, kokeilin opettajien sijaisuuksia todetakseni, että onneksi minusta ei tullut opettajaa. Naapurin rouvan kanssa olimme silloin tällöin keskustelleet käsitöiden tekemisestä ja myymisestä ja aivan yht´äkkiä – extempore – pistimme putiikin pystyyn. Ihan oikeesti, niin se kävi!
Luin paikallislehdestä, että pieni kaupunkitalo on vuokrattavana. Kävimme katsomassa sitä ja teimme vuokrasopimuksen. Meillä oli aivan ihana puutalo, jonka sisustimme vanhoilla huonekaluilla. Huono puoli oli se, että putiikkimme sijaitsi vanhalla puutaloalueella, aivan syrjässä keskustasta. Sitten tapahtui se, mikä aika usein käy yhdessäyrittäjille – tiemme erosivat. Minä jatkoin putiikin pitämistä yksin.
Molemmat vanhempani olivat käsityöihmisiä. He ovat mm. 60-luvulla TEHNEET ITSE teltan, jossa oli etukatos ja kaikki…. en ole koskaan kenenkään kuullut ompelevan telttaa. Tällä teltalla sitten retkeilimme koko perhe ja mummokin vielä joukon jatkona!
Eikö ole muuten ihanat kampaukset?
Minä olen tuolla vasemmassa reunassa. Asumme tässä Keuruulla ipiuudessa opettajien kerrostalossa. Ai että haluaisin tuollaisen lasisen lokerikon joka tuossa kuvassa heikosti näkyy. Nuo tuolit on muuten isäni tekemät ja tuo keittiörappu on vieläkin meillä käytössä, vitsit, nyt vasta sen huomaan! Ja tämä kuva on 60-luvun puolenvälin paikkeilta.
 |
| Tässä harjoittelen virkkausta |
Minä olen tuossa oikealla itse tekemäni pitkikset jalassa. Olen tässä lukioikäinen. Saan vieläkin tuntuman miltä nuo housut tuntuivat jalassa. En osannut tehdä vyötärönauhaa, joten vaan käänsin yläreunan. Kun en osannut tehdä (paremminkin viitsinyt, ehkä) napinläpeä, laitoin housut hakaneulalla kiinni. Vetoketju niissä sentään oli. En ole koskaan ollut mikään pikkutarkan työn tekijä, vähempikin riittää….
Tässä kuva -78 vuodelta. Neuloin tuollaiset punaiset pipot ja piiiiiitkät kaulahuivit sekä itselleni että miehelleni. Silloin oli muotia olla samanlaisissa kuteissa.
Tässä taas esimerkki siitä, ”ettei sillä niivväliä”. Puolihame on leikattu miten sattuu, kun kuvio menee tolleen…
Olen ollut lapsesta alkaen hiukan kiinnostunut käsitöistä. Olin teini-ikäinen, kun tein pikkuveljelleni pitkät housut. Silloin taisin innostua ompelusta, muistan aika monta vaatetta, mitä tein itselleni. Ja sen jälkeen lähes kaikki vaatteeni olikin itse tehtyjä. Tällaisen episodin muistan abi-vuodelta. Äitini oli korvaleikkauksessa ja isä huolehti huushollista. Tuli hiihtoloma ja minä olin suunnitellut tekeväni sulhaselleni villasukat syntymäpäiväksi. Olin aivan hämmästynyt, kun isäni tuli käskemään johonkin siivoushommiin. ”Eikö se käsitä, että mulla on vähän tärkeämpää tekemistä!” Ne sukat on vieläkin nykyisellä miehelläni käytössä…
Aina olen myös virkannut pöytäliinoja, niitä muuten on kaapissa… Kun sain kaksi tytärtä, siirryin neuletöihin. Tytöillä oli aina neulepuseroita ja housuja. Itselleni tein myös paljon neulepuseroita. Koskaan en ole kansakoulun jälkeen saanut mitään koulutusta käsitöiden tekemiseen. Oliko muuten keskikoulussa vielä käsitöitä, taisi olla?
Tällainen on minun käsityö- ja yrittäjyys- historiani. Molemmat olen itse kokeilemalla oppinut. Itseoppinut, vailla minkäänlaista koulutusta. Mutta jos periaatteena on se, ett ”mitä en osaa, sen opettelen” niin silläkin pärjää aika pitkälle….