3.1.1977
Siitä on tänään kulunut 36 vuotta. Kuitenkin muistan sen kuin eilisen päivän. Kaiken, mitä silloin tapahtui.
 |
| Kihlakuva tammikuussa -76 |
Sen sijaan, mihin mahdoin laskea sakset käsistäni juuri äsken – sitä en muista millään!
Tiedänhän minä koulun biologian tunneilta sen, että ihmisellä on erilaisia muistilokeroita; on lähimuisti ja työmuisti ja mikäs se sitten on sen muistin nimi, mistä putkahtavat esiin vanhat asiat…hmmmm…sen nimeä en nyt juuri muista. Ei se nyt kaukomuisti voi olla, ei, kaukonäkö on kyllä olemassa, mutta – no olkoon mikä on!
Marraskuussa vuonna 1976 olin tavannut nuoren miehen, Aarreksi kuulin häntä kutsuttavan. Tutustuimme eikä mennyt kauaakaan, kun hän jo kosi minua ja tahtoi kanssani naimisiin. Niin oli selvät sävelet miehellä. No, olipa hän jo elämää nähnyt (hihii) 22 vuotias, kun minä vasta olin 17 täyttänyt. Hiukan jäin pohtimaan moista hoppua mutta en kuitenkaan jäänyt jarruttelemaan ja vuoden vaihtuessa kävimme ostamassa kihlasormukset ja nuo tunteet, tapahtumat, ilmeet, eleet ja fiilis ovat kirkkaasti mielessäni. Sitten kului kuitenkin vielä toista vuotta ennen kuin päästiin häitä juhlimaan. Vanhempani eivät ymmärtäneet, että kesken koulun nyt olisin lähtenyt kotoa ja perustaisin oman kodin.
 |
| Tuore ylioppilas v. 1978, rouva jo tuolloin |
Häät vietettiin kauniina keväisenä päivänä pääsiäisen tienoilla 15.4.1978. Meidät vihittiin vanhassa kodikkaassa seurakuntakodissa ja vihkimisen suoritti maistraatin henkikirjoittaja yhdessä seurakunnan pastorin kanssa. Molemmat seisoivat edessämme – maallisen ja hengellisen vallan edustajat.
Joskus haluaisin muistella mieheni kainalossa kaikkea ihanan romanttisia tapahtumia 30 vuoden takaa, mutta jos jotain kysyn, muistatko…? Niin saan täystyrmäyksen – eihän sellaisia voi enää muistaa! Miten voi unohtaa niin tärkeät, herkät ja ihanat hetket, pöh – merkillinen ihminen!
Eri ihmisillä muistisäiliöön tarttuu erilaiset asiat. Toisille tärkeät, toisille ikävät, toisille kaikkein iloisimmat, entäs ne eniten elämään vaikuttaneet tai miksi joku pieni yksityiskohta jää vuosiksi elämään ja muistuu aina mieleen. Merkillinen muistikapasiteetti meillä tuolla aivoissa on.
Viime postaukseen sain kivoja kommentteja. Ja lukijoitakin oli muuten ennätysmäärä, mistähän se johtui? Monella oli kanssani samanlaisia lapsuuden kokemuksia. Selvääkin selvempää on, että meillä voi olla kipeitäkin muistoja vuosien ja vuosikymmenten takaa säilöttynä johonkin niin perimmäiseen nurkkaan, etteivät sieltä helposti nouse esiin. Sen sijaan jossain erityisessä tilanteessa tuo muistisäilö saattaa avautua ja sieltä ryöppyävät muistot, jotka olin luullut jo unohtaneeni tai olin halunnut unohtaa lopullisesti.
Näin merkkipäivinä on kiva muistelemalla muistella vuosien takaisia tapahtumia, tunnelmia, päätöksiä ja väistämättä tulee ajatelleeksi myös sitä, minkä ratkaisun mahtaisin nyt, tässä tilanteessa, tällä viisaudella tehdä? Vaikkei tehtyä tekemättömäksi saakaan.
Olen iloinen muistoistani 3.1.1976.
Mervi