Mikä minä olen, mitä minä teen?

Liisa heitti haasteella blogissaan Nouseva Myrsky. Siihen kuuluu kertoa itsestään työn kautta 8 totuutta.

Olen näköjään nyt tällaisella analysoivalla tuulella ja tästäkin sain pohdittavaa  – keittiöpsykologian tasolla.

Minut on kasvatettu vanhanaikaisesti, mikä tarkoittaa kaiken muun ohessa sitä, että ”lasta ei liikaa kehuta”. Tuossa voisi vielä korvata sanan ”liikaa” sanalla ”ollenkaan”. Vanhemmat taisivat kovasti pelätä sitä, ettei vaan jälkikasvusta tule ylpeitä ja omahyväisiä. Ei tämä varmaankaan kaikkiin vaikuttanut sitä ei tätä, mutta monet meistä kantavat sielussaan huonoa itsetuntoa ja kärsivät siitä vielä aikuisenakin.

Jos meitä jostain joskus kehuttiin, niin siitä mitä olemme TEHNEET HYVIN. Ei kai koskaan siitä  MILLAISIA OLEMME? Päänsilitystä saattoi seurata hyvistä koenumeroista, äidin auttamisesta, tottelemisesta…Mutta koska saimme kuulla olevamme mukavia, rakkaita, hyviä…puhumattakaan että olisimme kauniita? Toisaalta muistan kuulleeni VERTAILUA vaikkapa naapurin lapsiin, ne käyttäytyivät kuulemma paremmin tms.

HYVÄKSYTÄÄNKÖ MINUT JUURI TÄLLAISENA, VAIKKA EN TEKISI YHTÄÄN MITÄÄN?

No, mutta, Liisa ei tarkoittanut mitään tällaista. Mielelläni kerron teille työhistoriastani ja sillä onkin ollut suuri merkitys siihen, mikä minusta on tullut.

1) Ensimmäinen kosketus työelämään tapahtui jo lapsuudessa. En muista vapaita ja huolettomia kesälomia, vaan kesämuistot täyttyvät työskentelyllä mansikkamaalla. Opettajavanhemmillani oli sivubisneksenä mansikkamaa, jossa tietysti tarvittiin ”lapsityövoimaa” – kitkemistä, kuokkimista, perkaamista, istuttamista ja tietysti ihanien mansikoiden poimimista. Hyttysiä, paarmoja, auringon paahdetta ja kipeää selkää työn raskaan raatajille.

Tähän liittyy myös ensimmäiset kokemukset yrittäjyydestä. Kilpailimme sisareni kanssa siitä, kumpi pääsee aamulla mukaan torireissulle. Harjoittelimme myymistä ja jännitimme päivän tulosta, saadaanko kaikki myytyä.

2) Ensimmäinen kesätyöpaikka kodin ulkopuolella minulla oli lukioikäisenä. Pääsin lapsenhoitajaksi, missä työssä en kuitenkaan ollut montaa viikkoa vaan vaihdoin kioskin apulaiseksi tai tavallaan hoitajaksi, sillä olin siellä aivan yksin. Silloin ei työtä valikoitu, vaan tehtiin ja iloittiin siitä, mitä oli tarjolla. Inhosin lastenhoitoa yli kaiken, mutta niin vaan sinnittelin siinäkin työssä. Kioskin omistajasta muistan vieläkin kauhisteluni siitä, miten raskasta yrittäjän työ on. Kädet lähes verillä, tukka hapsottaen, ainainen kiire ja huoli olivat ne asiat, jotka minä, nuori tyttö, hänessä näin.

3) Monta kesää olin kaupan kassalla ja koin sen hyvin turhauttavaksi. Kaikki tienestit menivät omiin ostoksiin ja työ oli hyvin tylsää. Ihmettelin vakituista väkeä, miten ihmeessä ne löytävät haastetta ja iloa niin ikävästä ja yllätyksettömästä työstä. Ehkä vähän riepoi myös ajatus ”palvelijan” osasta. Sittemmin olen oppinut arvostamaan asiakaspalvelua tärkeänä työnä. En osannut silloin ottaa sitä asiakkaiden kohtaamisena, josta taas nykyisin nautin kovasti!

3) Minusta piti tulla opettaja, opiskelin sitä varten 5 vuotta yliopistossa. Simsalabim ja urani kääntyi toisaalle. Silitin pyykkiä kuunnellen samalla radiosta ohjelmaa vajaakuntoisten työllistämisestä. Vedin töpselin seinästä ja lähdin käymään työvoimatoimistossa sillä seurauksella, että seuraavana päivänä aloitin työt työvoimatoimistossa ja juuri työllistettynä. Sille tielle jäin. Ilman koulutusta (eihän yo-tutkinto ole sitä?) olin vuosia töissä valtion virastoissa: henkikirjoittajalla kiinteistörekisterin pitäjänä, metsäopistolla toimistoapulaisena ja loppujen lopuksi verotoimistossa. Kävin työn ohella suorittamassa merkonomin tutkinnon, mutta aina jäi harmittamaan kesken jääneet akateemiset opinnot. Nyt kun ajattelee, niin haittasiko mitään….

4) Ihan pienen ajanjakson olin äitiysloman jälkeen myös tehdastyössä. Muutaman kuukauden yritin oppia ompelemaan nahkakalustoja – huonolla menestyksellä. Työ oli kiireistä ja olin tottumaton sellaisiin työolosuhteisiin. Muistan moittineeni sotkua ja epäjärjestystä, minä, pöh! Sekin oli kyllä opettava ajanjakso, sillä nyt usein ajattelen millaista on olla työntekijänä kun olen itse työnantajan roolissa. Meillä piti olla lääkärintodistus, jos oli pakko käydä vessassa muulloin kuin lakisääteisillä tauoilla…

5) Vuonna 1989 pääsin verotoimistoon, ensin vajaakuntoisten työllistämistuella. Olin siis liikuntavammainen jo tuolloin. Onnistuin saamaan vakituisen viran heti kohta ja se kyllä nosti itsetuntoani huomattavasti. Ihan hirveästi nautin työstäni verotoimistossa. Ensin olin asiakaspalvelussa lähinnä laskemassa verokortteja. Sittemmin siirryin kiinteistöverotukseen ja siitä pidin ehkä vielä enemmän. Jos minun piti miettiä jotain kivampaa hommaa, niin en keksinyt! Iso merkitys oli tietysti mukavalla työyhteisöllä ja kivoilla työkavereilla ja esimiehellä.

6) Tilanne muuttui kun muutimme nykyiselle paikkakunnalle. Sain täälläkin viran verotoimistosta kiinteistöverottajana. Se, mikä ennen oli ollut kivaa, ei enää ollutkaan samanlaista. Fyysinen kuntoni lähes romahti. Vaikka olin jo ollut monissa leikkauksissa, nyt alkoi käveleminen ja jopa istuminen olla liian kivuliasta. Muutaman sairasloman jälkeen sain eläkepaperit.

7) Eläkkeelle jääminen oli kova pala. Ei enää työkavereita, ei kahvitunteja, mikä minä olen, olenko minä enää mikään? Ensimmäisenä eläkepäivänä soitin koulutoimistoon ja kerroin, että voin tehdä opettajien sijaisuuksia nähdäkseni mistä olen jäänyt paitsi, kun ei minusta opettajaa tullutkaan. Hyvin pian totesin, että on Luojan lykky, ettei tullut. Hirveän kamalaa hommaa, sijaisena varsinkin. Tenavien opettamisessa suurin työ on järjestyksen ylläpitäminen, opettamiseen ei ehdi paneutua. Aikuisopiskelijoita kouluttaisin sen sijaan oikein mielelläni. Pieni opettaja minussa nostaa tämän tästä päätään ja pyrkii päästä esille!

8) Taas yksi simsalabim – ja minusta tuli yrittäjä. Naapurin rouvan kanssa olimme muutaman kerran jutelleet käsitöiden tekemisestä ja siitä, miten niitä saisi myytyä. Yhtenä aamuna luin paikallislehdestä että vanha pieni puutalo olisi vuokrattavana. Kerroin sen naapurille, kävimme katsomassa ja päätimme perustaa kaupan. No, mutkiakin tuli matkaan ja vähällä oli että suunnitelma olisi karissut, mutta niin vaan 11.4.2008 oli Pellavasydämen avajaiset. Ja lopun te tiedättekin. Tässä kerroin aiemmista liiketiloistani.

Mitähän seuraavaksi?

Mervi

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Shopping Cart
Scroll to Top