Näin Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä postaan kerrankin ihan aiheesta. Tällainen on luonnoksena jo odotellut hetken aikaa, mutta nythän tämä on just ajankohtainen.
Oletteko muuten huomanneet, että kirjoitustahtini on tiivistynyt? Juuri nyt tuntuu siltä, että aiheita pompahtelee mieleeni – tämän tästä olisi kiva julkaista uusi juttu. Tähän liittyy sekin oivallus, että ”luovuus kumpuaa joutilaisuudesta”. Kovassa kiireessä ei kykene luomaan mitään uutta, vai pystyykö? Nyt, kun stressini yritystoiminnassa on hellittänyt, huomaan uusien ideoiden saavan sijaa mielessäni.
Olen aina tykännyt kirjoittaa, mutta yleensä siihen tönäisee jokin erityinen tarve. Johonkin tarvitaan/pyydetään kirjoitusta tai tunnen pakottavaa tarvetta kirjoittaa jostain mieltäni kuohuttavasta aiheesta vaikkapa lehteen.
Nyt minussa pihisee toisenlainen kirjoittamisen polte.
Haluaisin kirjoittaa elämäni tarinan. Muistelmat. Ei, elämäntarina on parempi sana.
Viimeisimmän sysäyksen tälle antoi lukemani kirja. Merete Mazzarellan ”Elämä sanoiksi”.
 |
| Yöpöydälläni saattaa olla montakin aloitettua kirjaa |
En yleensä lue kirja-arvosteluja/esittelyjä, mutta tämä uutuuskirja sai minut kiinnostumaan. Meidän omassa kirjastossa sitä ei ollut, mutta nyt kun Uusikaupunki kuuluu Vaski-kirjastoon, mahdollisuudet ovat laajentuneet monen kunnan alueelle. Minun kirjani tuli varauksen jälkeen Paimion kirjastosta.
Ensin olin pettynyt, sillä odotin oikein kunnon kirjoitusopasta tyyliin ”Miten kirjoitan elämäntarinan”? Tämä ei ollutkaan ihan sellainen. Alun luinkin hyppien ja luulin jo jättäväni kesken, mutta onneksi en kuitenkaan! Tämä kirja sai minut innostumaan. Sitä lukiessani esiin nousi muistoja lapsuudesta, tapahtumia, ideoita, uudenlaisia kokonaisuuksia. Eräänä iltana luin kirjasta lapsuuden kokemusten kirjoittamisesta. Lukiessa tuli mieleen omien vanhempieni – tai oikeastaan vain isäni – kasvatusperiaatteet. Yöllä näin kummallisen unen. Olin lapsi ja isäni kuritti sisaruksiani. Koin pelkoa, hätääntymistä ja lopulta ainakin mietin (en ole varma toteutuiko se unessa) ettei minulla taida olla muuta mahdollisuutta vaikuttaa isääni, kuin ”uhata” häntä lastensuojeluviranomaisilla! Pelottavaa. Nyttemmin, muutaman päivän aikana, olen jo unohtanut, mitä siinä unessa tarkalleen tapahtui.
Tarkkailin kirjaa myös kieliopillisesti – oppiakseni. Hämmästyin yhdestä löydöstäni. En tietenkään ruvennut laskemaan, mutta luulen, että vähintään joka sivulla oli käytetty – tässä esimerkki – ajatusviivoin eristetty ajatus. Esimerkiksi edellä kirjoittamani lause Lukiessa tuli mieleen omien vanhempieni – tai oikeastan vain isäni – kasvatusperiaatteet. En ole missään aiemmin tavannut näin paljon ajatusviivoin eristettyjä ”kiilalauseita”.
Tämä on ainut Mazzarellan kirjoittama kirja, jonka olen lukenut. Kiinnostus hänen muita kirjojaan kohtaan lisääntyi. Tässä oppaassa – opas se kuitenkin on – Mazzarella lainaa hyvin paljon otteita muiden muistelmakirjoittajien tarinoista. Nyt haluaisin listan – tai ehdotuksen – mielenkiintoisista elämäntarinoista. Oletko sinä kirjoittanut elämääsi sanoiksi? Tai oletko suunnitellut sellaisen kirjoittamista? Voitko suositella jotain mielenkiintoista kirjaa? Opasta tai esimerkkiä.
Tässä ote kirjasta:
Moni on todennut että kirjoittaminen on löytöretki… kannattaa ehkä siteerata eteläafrikkalaista nobelistia, J.M.Coetzeeta:
”Kirjoittaminen ei ole suoraviivainen kaksivaiheinen prosessi, jossa ensin päättää, mitä haluaa sanoa, ja sitten sanoo sen. Päinvastoin me kaikki tiedämme, että sitä kirjoittaa, koska ei tiedä mitä haluaa sanoa. Kirjoittaessa ihmiselle paljastuu, mitä hän oikeastaan halusi sanoa, ja kirjoittaessa saattaa jopa rakentua se, mitä hän haluaa tai halusi sanoa. Kirjoittaminen voi paljastaa – tai väittää – jotain aivan muuta kuin mitä alkujaan ajatteli haluavansa sanoa. Tässä mielessä voidaan väittää, että kirjoittaminen kirjoittaa meitä. Kirjoittaminen näyttää tai luo, mitä me hetki sitten halusimme.”
Ja toinen:
”Kirjoittaminen ei ole vain sen kirjoittamista, minkä jo tietää, se on myös uuden ajattelemista.”
********************************************************************************
Tänäänkin vertailin omaa ja mieheni tapaa ajatella asioita. Kävimme katsomassa myynnissä olevaa parakkia. Suunnittelimme sitä talon päätyyn varastotilaksi. Se olisikin ollut aivan oiva mahdollisuus minulle: tilaa olisi ollut vaikka isolle leikkuupöydälle tai kangaspuille – tarvikkeista puhumattakaan. Mutta se oli hirvittävän iso. Matkalla pähkäilimme, mitä tekisimme. Ostaisimmeko sen vai miten järjestäisimme varastotilan?
Tässä tuli se iso ero. Mieheni haluaa ensin miettiä asian valmiiksi ja sitten vasta kertoa, mihin päätelmään on tullut. Nyt matkalla ”pakotin” hänet – autossa onkin hyvä pakottaa, kun toinen ei pääse pakoon – kertomaan keskeneräisetkin ajatuksensa. (Huomasitko, että matkin Mereteä?)
Minä taas MIETIN PUHUMALLA. Mietin myös kirjoittamalla. Puhuessani keskeneräistä asiaa, se selvenee itsellenikin. Kirjoittamalla selvennän myös omia ajatuksiani tai tulen jopa aivan toisiin aatoksiin.
Tämänpäiväisen matkan aikana ratkaisimme parakkiasian. Kun lähestyimme kotitaloamme, yritimme hahmottaa, miltä parakki talon päädyssä näyttäisi ja se ratkaisi asian lopullisesti: emme halua niin rumaa teelmystä tontille. Eikä varmaan haluaisi rakennustarkastajakaan. Eikä ehkä naapuritkaan. Ei siis parakkia.
 |
| Hohhoijjaa! |
Mutta elämäntarina? ”Elämä sanoiksi” -kirjan luettuani oivalsin, ettei muistelmateoksen tarvitse olla kronologisesti etenevä, autenttinen kuvaus elämäni alusta sen ”loppuun”. Se voi olla myös kokoelma esseen/novellin tyyppisiä kertomuksia elämäni varrelta. Yksi luku voisi olla vaikkapa ”äitini” tai ”joulun vietto perheessä” tai…. kokonaisuuksia koottuna eri aikakausilta tai jokin punainen lanka eri ikäkausilta tai elämä jaettuna vaikka katsauksiksi ”eri osoitteissa”. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty – ei taida pitää paikkansa tässä tapauksessa? Luulen, että varsinainen kirjoitustyö vie vuosia ja olen varma, että lopputulos poikkeaa siitä, mitä nyt suunnittelen.
Mervi