Tämä juttu pitää aloittaa kauempaa historiasta. Ihan syntymästä alkaen, vuodesta 1959.
Ennen 60-lukua syntyneiden vauvojen lonkkia ei tarkastettu niinkuin sittemmin on tehty. Niinpä minunkin lonkkieni synnynnäinen sijoiltaanmeno ei tullut laitoksella huomioiduksi. Opettelin jo kävelemään, kun huomattiin, ettei se oikein sujunut. Vammalan kunnanlääkäri lähetti lapsen loppujen lopuksi Turun yliopistolliseen keskussairaalaan tutkittavaksi. Kun lonkkavika todettiin, minut lähetettiin edelleen Helsinkiin Invalidisäätiölle hoidettavaksi.
Lapsuudestani vietin pitkiä aikoja Invalidisäätiöllä. Muiden toimenpiteiden lisäksi tehtiin seitsemän leikkausta, joista on isot arvet muistona. (Jos kiinnostaa, voit myöhemmin käydä lukemassa näistä vaiheista toisesta blogistani ”lonkkaleikkaus” – nyt se on vielä keskeneräinen juuri noiden lapsuusajan toimenpiteiden osalta.)
Teini-ikäiseksi asti pärjäsin liikkumisen puolesta kaiketi kohtalaisen hyvin, mutta sitten alkoivat kivut, jotka yltyivät sietämättömiksi. 17-vuotiaasta asti olen vaihtelevasti käyttänyt kyynärsauvaa ja särkylääkkeitä päivittäin. Jos ne kaikki jättävät jotain ruumiiseen, on minussa aikamoiset määrät myrkkyjä varastoituneena! Menin naimisiin, mutta lastenhankintaa oli lykättävä juuri säännöllisten särkylääkkeiden vuoksi. Muutos tapahtui vuonna 1984, jolloin minulle laitettiin ensimmäinen proteesi lonkkaan ja toiseen vuonna 1989. Pärjäsin miten kuten, kunnes molemmat proteesit todettiiin irronneeksi ja alkoi toinen kierros. Ensimmäinen korjattiin vuonna 1994 ja heti perään toinen 1995. Särkylääkkeistä en ole koskaan päässyt eroon ja ilman keppiäkin kävellyt vain lyhyitä aikoja.
Eläkkeelle pääsin ilman minkäälaisia vaikeuksia – saattaa olla, että olisin päässyt jo aikaisemminkin? Seurasi polven proteesileikkaus ja sen jälkeen lonkkien kolmas korjauskierros. Reisiosa on kestänyt kaikki nämä vuosikymmenet, vain kuppiosa on vaihdettu. Vasempaan lonkkaan laitettiin kolmannen kerran proteesin kuppiosa 2011. Tämä leikkaus epäonnistui, tunsin sen heti ensimmäisen kerran istumaan noustessani. Minut kotiutetiin ja yritettiin kuntouttaa, mutta toipuminen ei edistynyt ja jouluna 2011 lääkäri lopulta totesi, että proteesi on taas/edelleen irti. Määrättiin uusintaleikkaus vuodelle 2012.
Tähän liittyy vielä tällainen ”taistelu”: olen koko elämäni ollut Invalidisäätiön, sittemmin Ortonin potilaana. Missä tahansa eri puolilla Suomea olemme asuneetkaan, aina olen saanut lähetteen ja maksusitoumuksen Ortoniin. Paitsi täältä Uudestakaupungista. Tyks haluaa ITSE leikata. Kävin pienoisen kädenväännönkin asian tiimoilta, muttei se auttanut. Sanoin suoraan lääkärille, etten luota heidän ammattitaitoonsa, haluan Ortoniin. Periksi oli annettava ja nyt Tyks on leikannut kolme kertaa ja jokainen niistä on epäonnistunut!
Viimeisen leikkauksen jälkeen minusta tuli lopullisesti ja vakituisesti kyynärsauvojen käyttäjä. Leikkauksessa yritettiin (varmasti ihan oikeasti) parantaa liikkumistani niin, etten ontuisi, siirtämällä jonkin lihaksen paikkaa. Seuraus olikin päinvastainen: nyt en kykene ollenkaan kävelemään tuolla jalalla. Lihas ovat pois pelistä.
Soitin vielä Tyksin ortopedian ylilääkärillekin vain kuullakseni, etteivät he todellakaan voi enää mitään tehdä. Peli on menetetty. Tulen koko loppuelämäni kulkemaan kyynärsauvojen avustamana.
 |
| En oppinut ajamaan tätä Fordia |
Olenkin jo täällä blogissa valittanut, että huomaan kuntoni ja liikkumiseni huonontuvan koko ajan. Tätä menoa minusta tulee alle eläkeiässä käppyräinen mummo, joka on toisten avun varassa ja kykenemätön itse liikkumaan. Tarvitsen nytkin jatkuvasti muiden apua. Kodinhoito ei minulta onnistu, ei kaupassakäynti, ei tavaran kantaminen, ei kiipeäminen eikä paljon mikään… Sitten on asioita, mitkä PYSTYN tekemään, mutta se vaatii KOHTUUTTOMASTI ponnistuksia.
Pahin, mihin tämä tilanne on johtanut, on se, että joudun lopettamaan Pellavasydämen. Se prosessi on nyt menossa. Niinkuin olen kertonut, sen jälkeen aloitan uuden elämän, johon kuuluu kaikkein tärkeimpänä itsestäni huolehtiminen: kuntoutus ja avun hakeminen varmaan ihan ensimmäisinä. Jotain sopeutusvalmennusta saattaisin myös tarvita, uskon, etten ole vielä käsitellyt ongelmia ja tulevaisuutta riittävästi.
Elämäni on hankalaa, joskus oikein tosi hankalaakin. Mutta toki voin olla paljosta kiitollinen, monella on asiat vielä paljon huonommin. Eikä tarvitse edes kaukaa lähteä hakemaan esimerkkiä…. Sopeutumista edesauttaa se, etten ole koskaan ollut päivääkään terve, enkä edes kivuton. Tähän on tottunut. Ja toisaalta tiedän, että tämä ei ole vielä matkan pää. Ainakin kolme leikkausta on vielä odottamassa, ihan lähitulevaisuudessa.
Nyt kuitenkin on tapahtunut jotain odottamatonta!
Tein kaikesta tästä kokemastani potilasvahinkoilmoituksen. Olen kyynikko ja kuvittelin jo mielessäni kaikkia niitä puolusteluja, millä lääkäreiden toimintaa tullaan selittämään. Kuitenkin, eilen sain kirjeen Potilasvahinkokeskuksesta ja päätös on tässä vaiheessa POSITIIVINEN. Minulle tullaan korvaamaan toimenpiteistä aiheutuneita vahinkoja! Uskomatonta!.
Mikään rahamäärä ei ikinä tule korvaamaan menetettyä liikuntakykyä eikä menetettyä itsenäistä elämää. Vaikka saisin kuinka paljon apua, se ei ole sama asia, että kykenisin ITSE huolehtimaan itsestäni, läheisistäni ja kodistamme.
Nyt ollaan siinä vaiheessa, että myönteinen päätös on tehty, mutta mistään korvauksista ei vielä puhuta. Nyt minun tehtäväni on täyttää korvaushakemus. Siinä on paljon ongelmia, eikä vähiten sen vuoksi, että epäilen hävittäneeni tarvittavia kuitteja. Kukapa sitä olisi silloin osannut kuvitella, että esim. lääke- ja taksikuitit pitää laittaa säilöön.
Tästä tulikin oikein maratonjuttu. Tuo potilasvahinkoasia on mielenkiintoinen ja vaikka se ei millään tavalla läheltäkään liippaa tämän blogin aihealueita, aion siihen vielä palata.
Onko teillä kenelläkään kokemusta hoitovirheista, potilasvahinkoasioista tai korvauksista? Olisi mielenkiintoista lukea sinun tarinasi. Voit lähettää myös sähköpostia mervi.lamminen@uusikaupunki.fi.